(kuva laatokan rannalta, 2010 Kesä)
Miksi Venäjä?
Oon kuullu kysymyksen tosi monelta suunnalta,
vastauksen antamiseen voi kulua kauan, joskus sitä on edes vaikea selittää, avata omaa sydäntään kuulijalle ymmärrettävällä tavalla
”Venäjä on mulla sydämessä” - miten muuten voisin sen ilmaista?
Kun olin tulossa yläasteelle, 9 vuotta sitten, olisin halunnut aloittaa venäjän kielen opiskelun. Yksi hulluista päähänpistoista, ajattelin. Myöhemmin kuitenkin into laantuisi. Tarjolla oleva kurssi kuitenkin houkutti, mutta ryhmä jäi muistaakseni vajaaksi, enkä päässyt kokeilemaan uutta, jännittävältä tuntuvaa kieltä. Venäjän polun aloittaminen sai odottaa.
Muutaman vuoden jälkeen, lukiossa opinnot aloitettuani avautui mahdollisuus opiskella itänaapurin kielen saloja, Pajehali, se on menoks siis!
Nimi tuli ilmoitettua kurssilistoille, ja uuden kielen pähkäily alkoi.
Siinä meni kieli solmuun yrittäessä ääntä eri S-kirjainten eroavaisuuksia,
kaikki kuulosti alussa samalta. Pikkuhiljaa alkoi saada lausumisesta jotain tolkkua, ja Venäjä-aaltopituus elämään alkoi muodostua.
Sinnikkyydellä selvittiin eteenpäin, hankaluuksista huolimatta. En priimaa ollut luokassa, ja numerot oli siinä seiskan tai kasin hujakoilla, mutta intoa riitti. Sain stipendinkin ensimmäisen vuoden opinnoista, venäjänkielisen sarjakuvakirjan. Oli ne opettajat siis huomannu että Venäjä kiinnosti.
Ekan kerran Pietarissa pääsin käymään vähäisen kielitaidon varassa. Osasi sitä sanoa ”Sbasiba” kaupoissa, ja ”Moshna paket” – fraasia käytettyäni olin 3 päivän matkan jälkeen 15 muovikassia rikkaampi.
Lukion jälkeen jäi pari vuotta venäjä uinumaan, kun ei ollut oikein mahdollisuuksia opiskella, eikä elämän monissa kiemuroissa sitten ehtinyt sitä taitoa ylläpitää. Heti Mikkeliin muutettuani ja amk:ssa opinnot aloitettuani olin innoissani jatkamaan venäjän kielen opintojani. Koulu tarjosi kielen opiskelun lisäksi myös kulttuurituntemusta, historiaa ja uskontoa. ”Venäjä polku ”– opintosarja oli tiivis 8 luennon sarja, mikä antoikin itselle paljon lisää tietoa maasta.
Venäjäryhmän kanssa tuli kahdesti käytyä opintomatkalla pietarissa, ja oli mahtava huomata, miten osasi jo asioida paremmin ravintoloissa ja kaupoissa, kuin ensimmäisellä matkalla.
Oli sitä siis jotain oppinutkin, ei hukkaan ollut opinnot menneet. Lisäsi intoa siis jatkaa.
Kerran sitten pysähdyin miettimään tätä kysymystä, joka monesti on mulle esitetty, miksi Venäjä, mikä siinä kiinnostaa. Täytyi todellakin ajatella syitä siihen. Jostain se kipinä oli lähtenyt, mutta mistä? En saanut mitään konkreettista muistoa mieleen, se vain syttyi. Ei kukaan siihen ollut yllyttänyt, enkä kenenkään muun takia opintoja aloittanut, motivaatio tuli jostain sisältä.
Puhuttiin kutsumuksesta vuosi sitten nuorisotiimin palaverissa. ”Mihin Jumala sut on kutsunut” - oli kysymys. Jaettiin omia tuntemuksia. Mun vastaus meni jotenkin näin ”Jostain syystä Venäjä on mua kiinnostanu nyt jo jotain 7 vuoden ajan, ja aina kun kysytään, että miksi, en osaa vastata, ei ole löytynyt mitään järkevää syytä, ehkä se on mulla kutsumuksena, ehkä Jumala on sen mulle laittanu sydämelle. Venäjän. ”
Jotain loksahti kohdalleen aivoissa. Ehkä se onkin just näin. Ehkä ei ole sattumaa, että olen jatkanut Venäjän opiskelua, siihen tutustumista, vaikka välillä on tuntunut, että ei ne kokeet mene edes läpi, eikä ole edes tilaisuutta missä käyttää kieltä. Turhautumistenkin jälkeen jaksoin jatkaa. Mikä piti tuota intoa yllä? Jumala?
Samoihin aikoihin tätä pohtiessa aloitin rukoilemaan seuraavan syksyn puolesta. Olin nimittäin saanut jostain päähäni, että Vladivostokiin, Venäjälle pitäisi opetuslapseuskouluun lähteä. Hullu idea!
Mutta jostain sekin mieleen oli tullut, sattumalta netissä selaillessa löytyi semmoinen paikka, Japanin meren rannalla, kaukana Idässä. Maailman toisella laidalla.
Jumala antoi rauhan sydämelle, sinne on suunta seuraavaksi. Kolmeksi kuukaudeksi Vladivostokiin opiskelemaan Jumalasta, ja sitten seuraavat kolme kuukautta Aasiassa aktiossa. Lähetystyökentille.
Hakupaperit menemään, ja jatkamaan rukousta.
Kun homma oli varma, niin sitten uskalsi kertoa eteenpäin.
Äiti järkytty, kaverit yllätty ja monet alkoi epäilemään. Ehkä Heidi on nyt vähän mennyt sekaisin tuosta Jumalasta, kohta se varmaan rauhottuu.
Mutta sillon kun itse tietää, että Jumala on laittanut jotain sydämelle, sitä sisäistä ääntä ei sammuta muiden ihmisten mielipiteet. En kuitenkaan hulluuksissani ja kapinassa matkaan ollut lähdössä, siinä oli yli puolen vuoden rukoukset takana, ennenkuin matka edes alkoi.
Syyskuun 17 päivä perjantaina lähti lentokone Helsingistä, Pietarin ja Moskovan kautta Vladivostokiin. Askel tuntemattomaan oli nyt otettu. Tätähän olin odottanutkin, tilaisuutta päästä asumaan joskus Venäjällä, enemmän kuin turistiloman verran hotellin lämmöstä Museoon ja takaisin.
Vladivostokiin saavuttua aloin miettimään, olisiko into nyt sitten laantumassa, kun näkee todellisuuden, oliko haave Venäjällä asumisesta vain unelma, joka haihtuu, kun pääsee paikan päälle.
Ei ollut. En pettynyt.
Vladivostokista tuli toinen koti, tunnin tai puolentoista matka bussilla keskustaan oli elämys, tasapainoa tuli siinä kartutettua. Onneksi en kaatunut kovinkaan monesti, ja kaverit oli jelppimässä.
Puolen miljoonan asukkaan kaupungista ei löytynyt edes Mc donaldsia, ei sillä että sitä olisin niin kaivannut. Kaduilla ja rakennuksissa oli vanhan venäjän henki, mikä oli säilynyt ennallaan, toisinkuin jo aikapaljon länsimaistuneessa Pietarissa. Ihmiset olivat lämpimiä, ja yllätyin eräässä tekniikkaliikkeessä saamastani asiakaspalvelusta, Venäjälläkin osataan olla kohteliaita.
Aktiomatka Kiinan Thaimaan ja Myanmarin läpi kun oli koluttu, paluu takaisin kotiin oli tiedossa. Kotiin, Venäjälle! Niin, siltä se tuntui, mikä oli äärimmäisen outoa, enkä sitä osannut odottaa.
Koti mulla on tottakai suomessa, mutta sydämen koti jäi Venäjälle.
”Miksi Venäjä?”
Oon kuullu kysymyksen tosi monelta suunnalta,
vastauksen antamiseen voi kulua kauan, joskus sitä on edes vaikea selittää, avata omaa sydäntään kuulijalle ymmärrettävällä tavalla
”Venäjä on mulla sydämessä – aina”
