vaikeudet voivat olla siunauksena ja rohkaisuna muille, ehkä samoissa asioissa kamppaileville, tai ylipäätään.
Aloin vaan kirjoittaa viime kuukausien tapahtumia ja tuntemuksia ylös, ja sitä kirjoittaessa olin melko varma,
et haluan sen laittaa myös muille luettavaks, (sikäli mikäli täällä lukijoita käy)
Ehkä voin rohkaista ainakin niitä uskovia, jotka ajattelee että ei ole semmosta huonoa taustaa,
josta olisi äkkiä tullut uskoon, ja voi todistaa ihmisille, kuinka Jeesus vapautti.
Esim. mulla ei oo sellaista taustaa :) , mutta ei se tarkoita etteikö olisi asioita mistä todistaa.
Jep, mutta tässä on hieman siitä, mitä oon käyny läpi tässä viime aikoina.
toivottavasti saatte jotain, jotka tän luette :)
___________________________________________
Reilu kuukausi sitten olin siinä pisteessä, että en oikeasti olisi halunnut tai pystynyt jatkaa eteenpäin. En edes halunnut haluta. Tilanne tuntui umpikujalta. Oon ennen ollu samantapaisissa tilanteissa, ja päässyt niistä yli, mutta tää tuntu jotenkin paljon rankemmalta...
Olin n. 2 kuukautta aiemmin palannut vasta ulkomailta 6kk kestäneestä opetuslapseuskoulusta (raamattukoulu), Joka antoi mielettömän paljon, mutta myös oli rankka. Päällä oli kulttuurishokki palatessa omaan, vieraalta tuntuvaan maahan, ihmisten keskelle, joiden kanssa en ollut viettänyt aikaa viimeiseen puoleen vuoteen.
Yhtäaikaa olin selvittämässä fyysistä terveyttäni; liikunnan rajoittuminen ja pyörtyilyt. Jouduin olemaan enemmän yksin kuin olisin halunnut, ja syyllistin siitä itseäni, Jumalaa ja lähimmäisiäni. Tuntu vaan et on pakko jotain syyttää, ja sitten tuli syyllinen olo kun syytin.
Samaan aikaan olin kauhu ja pelonsekaisella tunteella odottamassa magneettikuvauksia ja niiden tuloksia, Onko mulla aivokasvain? Epilepsia?- Onneksi ei ollut... mutta edelleenkin oli epäselvää mistä johtui selkäkivut, pyörtyilyt, jne jne.
Siitä sairaudenpelosta aiheutunut yli kuukaudenmittaine stressi oli juuri purkautumassa auki, kun sain äkillisesti tietää n. Viikon sisällä kolmesta lähipiirissäni tapahtuvasta/ tai meneillään olevasta.... jos sanoisi elämänkriisistä (tai elämän ja kuoleman...)
Näitä läheisiä en ehtinyt kauaa pohtia, kun aloitinkin työt omassa kotiseurakunnassa, jota olin innolla/pelolla odottanut. Ristiriita johtui siitä, että työ on mielekästä ja tiedän että kykyjä mulla siihen olis, mutta voimavarat tuntuis olevan täysin hukassa.
Aloitin kuitenkin työt ja kävikin niin että päälläoleva stressi, huoli lähimmäisistä, sairastelut ja kulttuurishokki yms, veti mut tosi syvään masennukseen. Mä vaan itkin töitten jälkeen , mitä nyt kerkesin töissä olee kahden viikon aikana. Tajusin et emmä tätä jaksa, niin sit soitin lääkärille, joka antoi sairaslomaa kesäkuun loppuun asti. Aattelin ettei tilanne vois tästä huonommaks mennä, mut meni kuitenkin, sillä päässä löi ajatus et mitä mulla on enää käyttöä täällä, kun en jaksa käsitellä mitään, en jaksa olla kenellekkään ystävä, ottaa mihinkään yhteyttä, ja työtehtävätkin, jotka muuten olis tosi huippuja, ei enää onnistu.Tuli aivan sairaalloinen tarkotuksettomuuden tunne. Who needs me anyway?
Olin tosi alakulonen sen viikonlopun, kun lopetin työt, ja sit viimesin voimin raahauduin selkäkuntoutus ryhmään ”pakko sinne nyt on mennä, muute en käy koskaa missään” Itkin ennen lähtöä sinne, mut sit ryhdistäydyin. Ryhmän jälkeen aattelin, et enköhän mä tästä joskus jaksa taas paremmin.
Mutta mutta, mitäs sitten tapahtuukaan?
Olin laittamassa ruokaa ja yhtäkkiä TOSI viiltävä, tutunoloinen kipu iski alaselkään. Tiesin viime syksyn kokemuksista, et tästä en selviä ihan hetkessä. Polvistuin – viimeisin voimin- sängyn reunalle, vaikka se tosin sattuikin iha älyttömästi, ja ja purskahin Itkuun.
”JUMALA, mä en JAKSA ENÄÄ!!!” Ja se oli mitä sanoin ja raahauduin makaamaan lattialle. Kännykkä oli mukana, jolla näppäilin parit rukouspyynnöt.
Jotkut vastas. Jotkut ei. Mut ei sillä väliä, sillä laitoin sen verran useelle etten pitänyt edes kirjaa kuka vastas, tärkeintä varmaan se et Jumala ne ainakin kuuli.
Makasin lattialla (nappasin burana 800mg ) Ja odottelin et jaksan nousta ylös. Kulu puol tuntia. Tunti. Kaks tuntia.... Ei, en mä tästä nouse.
Samaan aikaan pyörrytti ja päässä heitti. Tiesin etten vois soittaa ambulanssille, koska mulle tulis joku paniikkikohtaus. Aina kun tilanne on semmonen et mä en tiedä yhtään mitä tehdä, mä alan hengittää liian tiuhaan, ja sit mä en saa happea, enkä pysty puhumaan.
Noh, Sit Yks rakas ystävä tuli mun avuks, ja soitti mulle ambulanssin ja tuli mun mukaan sairaalaan.... ja siellä sain hetken hengähtää...
viikon sairaala reissu anto fyysistä kuntoa, pystyin jo kävelemään neljäntenä päivänä! Tosin särkylääkkeitä oli kolmesti päivässä kahta eri sorttia plus tukiliivi tukemassa selkälihaksia. Mutta täysin liikuntakyvytön en ollut!
Olisin halunnut jäädä sairaalaan, koska siellä oleminen tuntui siltä, että sai kaiken vastuun heittää pois! Mä ajattelin et mä oon varmaa oikeesti sairas, kun mä HALUSIN jäädä sinne, enkä halunnut päästä sieltä pois :D
Noh, kun kotiin tulin, oli todella outo fiilis. Olin viimeiset kuukaudet ollut paljon yksin, pelännyt ties mitä sairauksia ja välillä ollu kyvytön edes menemään kauppaostoksille... Tuntu et oon ollu eristyksissä kaikesta, ja ilman Jumalan huolenpitoa (mikä ei ole tunteista ja olotiloista kiinni!) ja parin läheisen ystävän tukea en ehkä olis pärjännyt ollenkaan.
Jennyä ei varmaan haittaa jos mainitsen tässä hänet, mut aivan laittaa tähän väliin maanantaipäivän kokemus, eli päivä jolloin palasin sairaalasta kotiin sekavissa fiiliksissä.
(en muista ehkä sanatarkasti, mut idea välittyy)
Tekstari Jennylle:
Moi, palasin tänään kotiin sairaalasta, ja en selän takia pysty paljon kantelemaan, voitko tulla kauppa apuun mulle <3 ?
Jennyltä takas: Joo, käykö et noukin sut kuuden jälkeen?
--Ok
Jenny tulee...
Jutellaan hetki pöydän ääressä, ja mä kirjotan ostoslistaa.
Kerron päivän fiiliksistä, jotka vielä itellekki on aika epäselvät
Sit Jenny kysyy et ”Haluutsä et mä käyn kaupassa, et sun ei tarvii tulla”
Mietin hetken...
”no... Mua kyllä on pelottanut mennä kauppaan. Ahistaa. Mikä on kyl outoa, ku miettii et millanen mä olen normaalisti...” Mietin lisää...
”Jos mä en nyt tulis, niin sit ei ahistas, mut toisaalta se vois vaan lisätä sitä riskiä, et mä en sit seuraavallakaan kerralla uskaltais....”
Jenny kuuntelee ja mä jatkan pohdintaani, mennäkkö itse kauppaan vai ei.
Mun monologi päättyy yllättävään kysymykseen
”Haittaisko sua Jenny jos mä tulisin mukaan?”
Jenny naurahtaa
”No sähän sinne kauppaan halusit mennä, :D”
Tajusin kysymykseni tyhmyyden ja rupeen nauramaan,
Ja itkemään. Ja nauramaan. Ja romahan. Itken. Oon iha palasina ja pyydän vaa et rukoile mun puolesta...
Loppujen lopuksi Jenny kävi mulle kaupassa, koska mä en pystyny lähtee mukaan.
Ne ruoat tosin oli melkein kaikki aika hukka ostos...
Sen päivän jälkeen huomasin et pakotan itteni käymään suihkussa, menemään ulos, lukemaan kirjaa. Tekemään ylipäätään jotain. Ja itken tehdessäni sitä kaikkea. Itken eikä se lopu millään.
Ja se jatkui sen pari päivää, kunnes huomasin et tarviin taukoa kaikesta. Itseasiassa ajattelin, et haluun vaan kuolla. En tiedä, miten se tehtäisi itselle, enkä sitä ajatusta pidemmälle vienyt, sillä ymmärsin, että kaikki ei ole kohdallaan, jos edes harkitsen ruveta miettimään vaihtoehtoja, miten voisi oman hengen itseltä riistää...
Otin yhteyttä ihmisille, joiden tiedän voivan auttaa mua, ja pääsin sitten lepäämään ja hetkeksi pois tästä kaikesta.
Oman sen hetkisen kunnon takia sain siis kuntoutusta niin mielelle kuin ruumiille, molempien ollessa aika loppuun palaneita.
Yhteys ulkomailmaan oli rajattu hetkeksi, ja asiat saivat uutta näkökulmaa, ja jätin kaiken ylimääräisen stressiä aiheuttavan pois, ja annoin itselleni luvan olla vaan ja yrittää saada voimavaroja simppelistä sängystä ylös heräämiseen ja normirutiinien tekemiseen.
Voiko se hyvä, minkä on kokenut unohtua yhdessä hetkessä? Mielestäni voi unohtua.
Mutta tärkeintä on ehkä se, että kokemukset elämässä tuo semmoista varmuutta tulevaisuuteen, samanlaisen tilanteen sattuessa eteen, että tästä on keinoja mennä eteenpäin.
n. 3 viikkoa sitten heräsin siihen tunteeseen, että ei ahdistanut. Ei pelottanut. Olin väsynyt ja en olisi jaksanut tehdä monenlaista, mutta elämällä tuntui olevan jokin merkitys.
Nyt sairasloma on ohi, ja aloitin työt uudelleen.
Huomaan jo että oon ihan eri mielialalla nyt kun silloin 1,5kk sitten. Ja ehkä viisaampi siinä, etten yritä tehdä enempää mitä jaksan ja annan aikaa myös itselleni.
Kaikesta on mahdollisuus selvitä, mutta en halua yrittää kuulostaa siltä, ettäkö se aina siltä tuntuisi. Tilanteessa jossa olin sairaalareissun jälkeen kun en uskaltanut kauppaankaan lähteä, ei olisi mitkään tokaisut ”No kyllä se vielä joku päivä jaksat enemmän” mua auttanu mihinkään.
Mua autto se, että mä ITSE sisäistin sen, että mä tarviin lepoa. Ajatus siitä ”Mä joskus jaksan” Ei auta tippaakaan sillon, kun tarvitsee LEPOA!, silloin on tärkeintä ajatella ”Nyt saan olla vaan, eikä mitään väliä vaikka Suomi olis joutumassa sotaan ja vaan MÄ voisin sen ratkasta” - koska vaikka olisi asioita, joihin omasta mielestä, tai joidenkin mielestä vaan MINÄ olisin juuri se oikea henkilö ratkaisemaan asiat, mitä siitä olis kenellekkään apua, jos puolikuolleena vaivautuisin paikalle?
Eli siis tarkoitan sitä, että ei pidä liikaa ajatella, mitä joskus pystyy tekemään ja asettaa suuria tavoitteita joihin sitten pettyy VAAN, irrottautuu hetkeksi kaikista niistä suunnitelmista ja keskittyy sit nykyhetkeen. Tavoitteita voi ja kannattaakin laittaa. Esim se, että ”Tänään uskallan lähteä ulos viemään roskat, vaikka naapuri sen näkis” Tai ”Illalla teen lenkin sohvalta jääkaapille, ja vaikka huomenna sama uusiks”
Sitten tavoitteita vähäsen tekee isommiks kun se tuntuu sopivalta.
Ja hei, tukihenkilö on tosi tärkeä!
Ei pidä jäädä yksin, vaan on olemassa tahoja, jotka auttaa. Rukous on todella tärkeä ase, mutta Jumala on myös antanut meidän käyttöömme asiantuntevia ihmisiä ja välineitä, jotka ovat joskus tarpeen, rukouksen rinnalla. Käytetäänhän silmälasejakin, eikä vaan rukoilla ”Herra paranna mun näkö,ettei tarvii turvautua johonkin maalliseen”
(nojoo, tsoukki tsoukki)
Jeap,
Enköhän mä tässä ole jo tovin tarinoinu,
Jos luit, niin laita rohkeesti kommenttia, tosin, en sillä etteikö sitä oltais
rohkeita ilman että laittais kommenttia.
Anyway.
Siunausta rakkaat ihmiset :) <3 !
Ollaan kaikki tärkeitä !
-heidi
