Viikkasin punaisen t-paidan juuri petaamalleni vuoteelle. katsoin huonettani, jonka lattialla on sinivalko-oranssi virkattu matto, jonka ystäväni teki tuparilahjaksi.
Suurin osa vaatteistani on omalla paikallaan niille tarkoitetussa kaapissa.
tauluja seinällä, kirjoja hyllyssä Ja lattia imuroitu.
Tämähän ei ole mitenkään ihmeellistä. Normaali huone ja ei mitään epätavallista.
Vai onko sittenkin?
Kaverini tietävät totuuden. Jos lattia näkyy omassa tilassani, huoneessani se on jo positiivista. Jos lattialla ei ole yhtään roskaa se on jo ihme. Vuoteeni ei ole KOSKAAN pedattu. no ehkä kerran tai pari vuodessa.
Mutta ei ainakaan silloin jos sille ei ole jotain erityistä syytä. Tämä on minulle ollut normaalia siitä lähtien kunolen asunut omillani, mistä on n. 10 vuotta.
Miksi siis huoneeni ei ole sellainen, joka minulle olisi normaalia?
Miksi tällainen minulle epätavallinen käyttäytyminen on jatkunut jo pari-kolme viikkoa?
Jossain vaiheessa tammikuum ja helmikuun vaihdetta huomasin viettäväni enemmän Jumalan kanssa aikaa. Jo tammikuussa Jumala nosti mun sydämelle ylistyksen vaikeimpien ja ahdistuneisimpien hetkien keskellä. Se ilo ei lähtenyt olosuhteista eikä edes päätöksestäni korottaa Jumalaa. Se tuli yllättäen arvaamatta. Silloin kun tuntui todella pahalta ja en nähnyt mitään hyvää. Silloin se Jumalan läsnäolo valtas mut. Sai mut itkemään ilosta. Kuitenkin olosuhde ei muuttunut, mutta sydämen asenne muuttui.
Näiden tammikuun kokemusten jälkeen ymmärsin taas uudestaan sen, kuinka Jumala on elämäni voima, ensimmäinen rakkauteni kohde ja tarkoitukseni. Voimani, turvani, Pelastajani Ja parantaja.
Olen ennenkin ollut tilanteessa, jossa Jumala erikoisesti alkaa koskettaa ja puhua, ja alan viettää aikaa säännöllisesti Hänen kanssaa, mutta sen seurauksena en ole alkanut siltikään huolehtimaan omasta ympäristöstäni itseni takia. En ole tehnyt sellaista, mikä voisi näytää siltä että ansaitsisin voida hyvin. En koskaan. Ja jos olen hetkellisesti niin tehnyt se on lähtenyt turhautumisesta tai hetken innostuksesta , joka on riippuvainen mielialasta. Sellainen on kestänyt ehkä päivän pari.
Olosuhteen vaihtuessa ja päivien mennesaä eteenpäin mielenkiintoni siivota ja pitää omaa ympäristöön itseni takia viihtyisänä on oli haihtunut.
En vieläkään pystynyt siihen, ei minusta ole siihen, itseni huolehtimiseen, ajattelin aina.
Nyt kuitenkin päivittäin olen tehnyt jotain, jotta voisin hyvin. Siihen liittyy muutakin kuin siivoamista. Syöminen, nukkuminen ja omien rajojen kuunteleminen. Ulkoilu, pianon soitto ja maalaaminen.
Oikeassa suhteessa lepääminen ja työskenteleminen.
Itsestäni huolehtiminen on oikeuteni, olen ajatellut. Minä saan voida hyvin ja haluan sen olevan niin.
Mikä muu on muuttunut kuin suhteeni Jumalaan?
Tässä pitää palata aikaan ennen täysi-ikäisyyttä. Ennen kuin edes olin ymmärtänyt ensimmäistä kertaa, kuinka usko on muutakin kuin tietoa ja teoriaa. Suhde. Usko on suhde.
silloin en sitä tiennyt.
Olin seitsemännellä luokalla syntymäkunnassani. Aloitin yläasteeni uskoen että elämä on elämisen arvoista. Ainakin ajoittain.
Ensimmäinen yläaste vuosi oli muistaakseni aika tavanomainen. Uutta ja jännää kuutosluokan jälkeen.
kesällä seiskaluokan jälkeen isälläni alkoi terveys huonontua, ainakin aiempaa pahemmaksi. Silloin muistan kun ensimmäisen kerran pelkäsin että hän kuolee. Olin 13 vuotias.
Iskä selvisi tästä sairaudesta leikkauksella, ja terveys koheni. Kuitenkin sen jälkeinen vuosi alkoi olla iskälle rankempi. hänellä oli masennusta ja tupakan polton lopettamisen epäonnistumisen jälkeen tulI pettymys.
Keväällä ollessani 14 iskä alkoi oireilla, ja oli matkalla kohti elämänsä käännekohtaa.
Kun alamäki alkoi , olin taas tilanteessa, jossa en tiennyt kuoleeko iskä, tai edes että missä hän on.
Epätietoisuus kasvoi osaksi elämäämme ja oli normaalia minulle. Kolmen vuoden ajan oli sitä aikaa kun ei oikeastaan ollut varma yhdestäkään päivästä, missä iskä oli ja missä kunnossa.
Jumala on armollinen. Jumala on aina lähellä. Iskä sai tuntea sen, ja epätietoinen aikamme oli väliaikaisesti ohi.
Pari vuotta oli jollain lailla tasaisempaa. Elämästä kiinni ottamista. Sisimmässäni en ollut tottunut siihem, etteikö tarvitsisi pelätä.
Olin 20 vuotias kun lähdin yksin maapallon toiselle puolelle. Kaukoitään," maailman äärilaidalle ".
Kuukasi ennen lähtöä isälläni tuli yhtäkkinen osittais halvaantuminen. Jo aiemmin liikkuminen oli rajoittunutta aiemmin eletyn elämön seurauksena ja luinnollisen rappeutumisen seurauksena. Sairaudet oli läsnä hänellä kokoajan.
Kuitenkin nyt tilanne tuntui vakavemmalta. Kuolemaa ennusteltiin taas.
Iskä joutui keskussairaalaan ja oli monissa tutkimuksissa. Borrelioosia?Vai sittenkin neurologista?
Ennuste oli että iskä ei kävele enää. Tai jos kävelisi siihem menisi vuosia.
Lähdin epätietoisuudessa ulkomaille. Raskain sydämin.
Muutama viikko näytti sen, että diagnoosi oli väärä iskän kohdalla, hän alkoi ottaa askelia. Liikuntakyky koheni, joskin se oli rajoittunutta senkin jälkeen, mutta pystyssä pysyttiin.
Tilanne oli taas tasaisempi, ainakin niin tasainem kuim voi siinä tilanteessa olla.
Kuitenkaan ei kuolemaa enää ennustettu.
mutta siitä n. pari vuotta eteenpäin tuli seraava tuomio; keuhkoahtauma, joka veisi hautaan puolen vuoden sisällä jos tupakka ei jää pois. Aiemmim Iskä oli ollu vuoden jakson ilman, mutta ei silloin kun tämä tuomio annettiin.
Ei se jäänyt pois, mutta silti iskä jatkoi eteenpäin.
Nyt oltiin.vuodessa 2012, jos en väärin muista. Hauta ei kutsunut. Ei ollut sen aika.
Vuoden päästä siitä tuli viimeinen diagnoosi: keuhkosyöpä, jonka taistelu kesti vuoden. Sen aikana kävin läpi kaikkia niitä kertoja kun olin pelännyt samaa, sitä että en enää koskaan näe isääni. Luopumisen tuska
Voittoja tuli, keuhkot tulivat paremoaan kuntoon leikkauksella.
Toivo heräsi, vaikka eihän sitä koskaan ollut päästänyt irti pelosta, joka alkoi jo 10 vuotta aiemmin seiskaluokalla. Kuoleeko isä?
Syksyllä 2014.
. Oli aika kohdata pelko, ja hyväksyä Sen väistämätön tapahtuminen. Kuolema.
. . .
Torstaina, perunkirjojen jälkeen ymmärsin syyn elämän haluuni, oman ympäristön kohentumiseen. Sisäiseen haluun huolehtia itsestäni.
Pelko oli poissa.
enää en ollut epätietoinen.
Pahin pelkoni toteutui, mutta minä elän.
Pelko, joka kahlitsi minua yli 10 vuotta,
Joka hallitsi taka-alalla elämääni.
Jos isälläni on milloin tahansa edessä kuolema, ei minullakaan voi olla oikeutta elää täysillä. En ole sen arvoinen, että voisim hyvin.
Pelon kohaaminen ja sen toteutumisen hyväksyminen johti minut ajattelemaan; Olen oikeutettu voimaan hyvin. Olen arvokas ja minulla on elämä edessä.
Pelko.
Se voi olla monella jossain niin syvällä ettei sen vaikutusta edes huomaa. Se voi hallita ilman että ajattelee sen olevan missään roolissa elämässä.
Tässä syy.
Olen herännyt tiedostamaan sen, minkä pelko monilta varasti. Ihmisarvoni ja oikeuteni elää.
Olen elossa.
Olen vapaa.
Olen oikeutettu voimaan hyvin.
Suurin osa vaatteistani on omalla paikallaan niille tarkoitetussa kaapissa.
tauluja seinällä, kirjoja hyllyssä Ja lattia imuroitu.
Tämähän ei ole mitenkään ihmeellistä. Normaali huone ja ei mitään epätavallista.
Vai onko sittenkin?
Kaverini tietävät totuuden. Jos lattia näkyy omassa tilassani, huoneessani se on jo positiivista. Jos lattialla ei ole yhtään roskaa se on jo ihme. Vuoteeni ei ole KOSKAAN pedattu. no ehkä kerran tai pari vuodessa.
Mutta ei ainakaan silloin jos sille ei ole jotain erityistä syytä. Tämä on minulle ollut normaalia siitä lähtien kunolen asunut omillani, mistä on n. 10 vuotta.
Miksi siis huoneeni ei ole sellainen, joka minulle olisi normaalia?
Miksi tällainen minulle epätavallinen käyttäytyminen on jatkunut jo pari-kolme viikkoa?
Jossain vaiheessa tammikuum ja helmikuun vaihdetta huomasin viettäväni enemmän Jumalan kanssa aikaa. Jo tammikuussa Jumala nosti mun sydämelle ylistyksen vaikeimpien ja ahdistuneisimpien hetkien keskellä. Se ilo ei lähtenyt olosuhteista eikä edes päätöksestäni korottaa Jumalaa. Se tuli yllättäen arvaamatta. Silloin kun tuntui todella pahalta ja en nähnyt mitään hyvää. Silloin se Jumalan läsnäolo valtas mut. Sai mut itkemään ilosta. Kuitenkin olosuhde ei muuttunut, mutta sydämen asenne muuttui.
Näiden tammikuun kokemusten jälkeen ymmärsin taas uudestaan sen, kuinka Jumala on elämäni voima, ensimmäinen rakkauteni kohde ja tarkoitukseni. Voimani, turvani, Pelastajani Ja parantaja.
Olen ennenkin ollut tilanteessa, jossa Jumala erikoisesti alkaa koskettaa ja puhua, ja alan viettää aikaa säännöllisesti Hänen kanssaa, mutta sen seurauksena en ole alkanut siltikään huolehtimaan omasta ympäristöstäni itseni takia. En ole tehnyt sellaista, mikä voisi näytää siltä että ansaitsisin voida hyvin. En koskaan. Ja jos olen hetkellisesti niin tehnyt se on lähtenyt turhautumisesta tai hetken innostuksesta , joka on riippuvainen mielialasta. Sellainen on kestänyt ehkä päivän pari.
Olosuhteen vaihtuessa ja päivien mennesaä eteenpäin mielenkiintoni siivota ja pitää omaa ympäristöön itseni takia viihtyisänä on oli haihtunut.
En vieläkään pystynyt siihen, ei minusta ole siihen, itseni huolehtimiseen, ajattelin aina.
Nyt kuitenkin päivittäin olen tehnyt jotain, jotta voisin hyvin. Siihen liittyy muutakin kuin siivoamista. Syöminen, nukkuminen ja omien rajojen kuunteleminen. Ulkoilu, pianon soitto ja maalaaminen.
Oikeassa suhteessa lepääminen ja työskenteleminen.
Itsestäni huolehtiminen on oikeuteni, olen ajatellut. Minä saan voida hyvin ja haluan sen olevan niin.
Mikä muu on muuttunut kuin suhteeni Jumalaan?
Tässä pitää palata aikaan ennen täysi-ikäisyyttä. Ennen kuin edes olin ymmärtänyt ensimmäistä kertaa, kuinka usko on muutakin kuin tietoa ja teoriaa. Suhde. Usko on suhde.
silloin en sitä tiennyt.
Olin seitsemännellä luokalla syntymäkunnassani. Aloitin yläasteeni uskoen että elämä on elämisen arvoista. Ainakin ajoittain.
Ensimmäinen yläaste vuosi oli muistaakseni aika tavanomainen. Uutta ja jännää kuutosluokan jälkeen.
kesällä seiskaluokan jälkeen isälläni alkoi terveys huonontua, ainakin aiempaa pahemmaksi. Silloin muistan kun ensimmäisen kerran pelkäsin että hän kuolee. Olin 13 vuotias.
Iskä selvisi tästä sairaudesta leikkauksella, ja terveys koheni. Kuitenkin sen jälkeinen vuosi alkoi olla iskälle rankempi. hänellä oli masennusta ja tupakan polton lopettamisen epäonnistumisen jälkeen tulI pettymys.
Keväällä ollessani 14 iskä alkoi oireilla, ja oli matkalla kohti elämänsä käännekohtaa.
Kun alamäki alkoi , olin taas tilanteessa, jossa en tiennyt kuoleeko iskä, tai edes että missä hän on.
Epätietoisuus kasvoi osaksi elämäämme ja oli normaalia minulle. Kolmen vuoden ajan oli sitä aikaa kun ei oikeastaan ollut varma yhdestäkään päivästä, missä iskä oli ja missä kunnossa.
Jumala on armollinen. Jumala on aina lähellä. Iskä sai tuntea sen, ja epätietoinen aikamme oli väliaikaisesti ohi.
Pari vuotta oli jollain lailla tasaisempaa. Elämästä kiinni ottamista. Sisimmässäni en ollut tottunut siihem, etteikö tarvitsisi pelätä.
Olin 20 vuotias kun lähdin yksin maapallon toiselle puolelle. Kaukoitään," maailman äärilaidalle ".
Kuukasi ennen lähtöä isälläni tuli yhtäkkinen osittais halvaantuminen. Jo aiemmin liikkuminen oli rajoittunutta aiemmin eletyn elämön seurauksena ja luinnollisen rappeutumisen seurauksena. Sairaudet oli läsnä hänellä kokoajan.
Kuitenkin nyt tilanne tuntui vakavemmalta. Kuolemaa ennusteltiin taas.
Iskä joutui keskussairaalaan ja oli monissa tutkimuksissa. Borrelioosia?Vai sittenkin neurologista?
Ennuste oli että iskä ei kävele enää. Tai jos kävelisi siihem menisi vuosia.
Lähdin epätietoisuudessa ulkomaille. Raskain sydämin.
Muutama viikko näytti sen, että diagnoosi oli väärä iskän kohdalla, hän alkoi ottaa askelia. Liikuntakyky koheni, joskin se oli rajoittunutta senkin jälkeen, mutta pystyssä pysyttiin.
Tilanne oli taas tasaisempi, ainakin niin tasainem kuim voi siinä tilanteessa olla.
Kuitenkaan ei kuolemaa enää ennustettu.
mutta siitä n. pari vuotta eteenpäin tuli seraava tuomio; keuhkoahtauma, joka veisi hautaan puolen vuoden sisällä jos tupakka ei jää pois. Aiemmim Iskä oli ollu vuoden jakson ilman, mutta ei silloin kun tämä tuomio annettiin.
Ei se jäänyt pois, mutta silti iskä jatkoi eteenpäin.
Nyt oltiin.vuodessa 2012, jos en väärin muista. Hauta ei kutsunut. Ei ollut sen aika.
Vuoden päästä siitä tuli viimeinen diagnoosi: keuhkosyöpä, jonka taistelu kesti vuoden. Sen aikana kävin läpi kaikkia niitä kertoja kun olin pelännyt samaa, sitä että en enää koskaan näe isääni. Luopumisen tuska
Voittoja tuli, keuhkot tulivat paremoaan kuntoon leikkauksella.
Toivo heräsi, vaikka eihän sitä koskaan ollut päästänyt irti pelosta, joka alkoi jo 10 vuotta aiemmin seiskaluokalla. Kuoleeko isä?
Syksyllä 2014.
. Oli aika kohdata pelko, ja hyväksyä Sen väistämätön tapahtuminen. Kuolema.
. . .
Torstaina, perunkirjojen jälkeen ymmärsin syyn elämän haluuni, oman ympäristön kohentumiseen. Sisäiseen haluun huolehtia itsestäni.
Pelko oli poissa.
enää en ollut epätietoinen.
Pahin pelkoni toteutui, mutta minä elän.
Pelko, joka kahlitsi minua yli 10 vuotta,
Joka hallitsi taka-alalla elämääni.
Jos isälläni on milloin tahansa edessä kuolema, ei minullakaan voi olla oikeutta elää täysillä. En ole sen arvoinen, että voisim hyvin.
Pelon kohaaminen ja sen toteutumisen hyväksyminen johti minut ajattelemaan; Olen oikeutettu voimaan hyvin. Olen arvokas ja minulla on elämä edessä.
Pelko.
Se voi olla monella jossain niin syvällä ettei sen vaikutusta edes huomaa. Se voi hallita ilman että ajattelee sen olevan missään roolissa elämässä.
Tässä syy.
Olen herännyt tiedostamaan sen, minkä pelko monilta varasti. Ihmisarvoni ja oikeuteni elää.
Olen elossa.
Olen vapaa.
Olen oikeutettu voimaan hyvin.
