Eräs ihminen sanoi alkuvuodesta jotain, joka jäi mietityttämään mua . Jumala alkoikin sitten puhumaan mulle tuosta asiasta myöhemmin. Asia, josta en edes tiennyt että mun kuuluisi ajatella siitä eri tavalla
Mä olen suurimman osan ajasta aikuisena tiennyt vahvasti, että haluan elää koko elämäni Jumalalle. Oikeastaan olen sanonut ne sanat, että luovutan kaikkeni varmaan jo aikaiseminkin kuin täysi-ikäisenä, mutta vasta myöhemmin sen merkityksen alkoi tajuamaan. Eiku mitä mä oikein puhun? Siis tuskin koskaan lauseen "Luovutan kaikkeni Jumalalle" merkitystä tajuan. Se on jotain aivan käsittämättömän suurta... ja tuntuu että kun sen sanoo, on liian pieni ja liian heikko ja kykenemätön edes toteuttamaan sitä. Onneksi Jumala ottaa käyttöön sen mitä meillä on antaa. Jumala ottaa käyttöön sen "mikä sinulla on kädessäsi"
2 Moos. 1-3
1. Mooses vastasi ja sanoi: "Katso, he eivät usko minua eivätkä kuule minua, vaan sanovat: 'Ei Herra ole sinulle ilmestynyt'". 2. Herra sanoi hänelle: "Mikä sinulla on kädessäsi?" Hän vastasi: "Sauva". 3. Hän sanoi: "Heitä se maahan". Ja hän heitti sen maahan, ja se muuttui käärmeeksi; ja Mooses pakeni sitä.
Mooses ei uskonut, että hän pystyisi menemään Faaraon luo ja puhumaan Jumalan auktoriteetilla
"eivät he usko minua" . Mooses oli paimen, ja hänellä oli sauva.
Jumala olisi toki voinut antaa hänelle aivan mitä tahansa; valtavat lihakset, jykevän leuan, sadan ihmisen voimat, mitä vain nyt keksiikään. Mutta ei, se mitä hänellä oli kädessä, se riitti Jumalalle.
Kun luovutan kaikkeni, niin se vaan tarkoittaa, et mitä mulla on, niin annan sen Jumalan käyttöön.
Se tuntuu jotenkin inhimillisestä näkökulmasta niin pieneltä, jotenkin et tekis mieli sanoo Jumalalle "hei, mä annan sulle kaikkeni, annatko mulle vaik taidon lentää tai vaiks lukee ajatuksii, nii sit mä voisin tehokkaammi tehä sulle juttuja, ja niinku olla cool muiden silmissä..."
Mä niiiin monesti kelaan et mä en riitä. Mä haluan luovuttaa kaikkeni, mut mä en riitä. Mut sit kuitenkin sanon et ok, tää on mun ajatus, ja sä et sano raamatussa et mä en riittäis tällasena
1. kor 1: 27,2827 Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. 28 Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin.
Se että on heikko, ei tarkoita etteikö olisi kykenevä olemaan Jumalan käytössä.
Ja oikeastaanhan me kaikki ollaan heikkoja. Itse sanoisin ,että on
1. heikkoja, jotka luulevat olevansa vahvoja, mikä voi hidastaa tai jopa estää Jumalan työtä heissä. 2. 2.heikkoja, jotka tiedostavat olevansa heikkoja, mutta luulevat itse, että se hidastaa tai jopa estää Jumalan työtä heissä
3. sitten on niitä heikkoja, jotka esittävät vahvaa, mikä ei ainakaan helpota Jumalan työtä heissä...
Sitten
4. heikot, jotka tiedostavat heikkoutensa, mutta ovat sisäistäneet tämän korinttolaiskirjeen kohdan, jossa sanotaan selkeästi "Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin", ja uskovat ettei heikkous ole este Jumalan työn toteutumiseen heidän elämissään.
Kohta päästään tuohon kohtaan mitä sanoin alussa, ei ihan vielä...
Mulla on siis ollut jo vuosia kutsu Jumalan valtakunnan työhön. Itse sanon, että lähetystyöhön (pitää muistaa lähetystyön olevan todella monimuotoista, eikä rajotu siihen että mennään bambumajoihin asumaan koko loppuiäksi) Oikeastaan lähetyskäsky on meille jokaiselle Jeesukseen uskovalle.
"Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni..." (Matt 28:19)
Jokaisella sen täytäntöönpano on erilaista. Minä kuitenkin koen, että tarkoituksenani on antaa sen työn, jota tulenkaan koskaan tekemään lähetystyölle, Jumalan työlle.
En osaa sanoa, lähdenkö johonkin tiettyyn paikkaan, teenkö jotain tiettyä asiaa Suomesta käsin... vai käynkö kenties välillä jossain... mutta tiedän, että jos Jumala sen suo, elämässäni lähetystyön tekeminen, sen tukeminen, ja siitä kertominen on suuri osa elämääni.
Tähän liittyen olen rukoillut ihmistä, jonka kanssa voisin jakaa tämän näyn. Puolison, joka voisi olla osana sitä Jumalan kutsua ja tehtävää tässä maailmassa, niin kauan kuin elämää riittää.
Nyt sitten tämä asia, joka pysäytti minut miettimään...
Eräs ihminen kertoi eräässä tilanteessa, kuinka hänen lähetyskutsunsa ei ole riippuvainen puolison löytymisestä, vaan hän on valmis astumaan johonkin tiettyyn missioon, jos Jumala hänelle niin ilmoittaa, vaikka hänellä ei olisi ihmistä rinnalla, joka jakaisi tämän näyn.
Tämän kuultuani mietin kauan, että miten se nyt noin voi olla... (eri asia on , jos olisi kutsu olla ilman puolisoa loppuelämän)
Minä olin siihen päivään asti, ja jonkin aikaan sen jälkeenkin hyvin vahvasti sitä mieltä, että minä en astu siihen tiettyyn Jumalan mulle tarkoittamaan tehtävään ennenkuin olen löytänyt ihmisen joka minua siinä tukee. Tämähän kuulostaa ihan hyvältä, eikö? Siltä, että odottaisin jotain, joka voisi olla osana tätä näkyä ja siten voisimme yhdessä palvella Jumalaa.
Mutta Jumala nosti sisimpäni motiivit tästä esille.
Se miksi olin ajatellut näin jo vuosia, liittyi siihen, että ajattelin (ja varmasti vieläkin ajattelen) olevani liian heikko ja kykenemätön ilman toista ihmistä olemaan Jumalan käytettävissä.
Ajatus pelotti, ja pelottaa edelleen. Tiedän osaavani paljon asioita, ja minulla on monia upeita unelmia, joita uskon Jumalan laittaneen sydämelleni, mutta pelkään, että olen liian heikko toteuttamaan niitä.
Mutta puoliso, hän olisi minun tukenani, ja voisimme yhdessä tehdä.
En muista kuka puhui Jumalanpalveluksessa seurakunnassamme eräänä sunnuntaina, mutta muistan kuinka hän sanoi, että Jumala tulee puhumaan juuri tänään sille, joka haluaa häntä kuulla.
Siinä hetkessä tuli tämä minun ajattelemani "puoliso tulee olemaan tukenani " ajatus mieleeni
Jumala nosti mun mieleen tämän : Toinen ihminen ei tule olemaan minun elämäni voimanlähde , vaan MINÄ (Jumala siis)
Mä olin estänyt mielessäni Jumalan mahdollisuudet käyttää mua, koska ajattelin, että tarviin odottaa jotain toista ihmistä JOTTA Jumala voi käyttää.
On eri asia ajatella "Mä annan elämäni Jumalan käyttöön, ja Hän käyttää mua sillä mitä mulla on ja rukoilen, että jossain vaiheessa elämää jos Jumala suo, hän siunaa mulle ihmisen, joka voi mun kanssa olla palvelemassa häntä, ja jaamme tämän saman halun antaa elämä Jumalan käyttöön"
KUIN "Mä annan elämäni Jumalan käyttöön, MUTTA, jotta voisin antautua kokonaan, ja lähteä elämään tätä kutsua kohden, TARVITSEN siihen tämän toisen ihmisen, tulevan puolison, koska EN PYSTY ITSE.
Mutta jälkimmäisellä tavalla olen ajatellut vuosia. En ihan aina, mutta jo kauan.
Ja varmsti aivan ymmärrettävistä inhimillisistä syistä.
Suomessa ja muuallakin arvostetaan itsenäisyyttä, tehokkuutta, oma-aloitteisuutta, yrittäjähenkeä, pystyvyyttä, kaikilta osin vahvuutta ja SISU on tärkeää. En vastaa tätä ihannekuvaa läheskään.
En sano ettenkö koskaan voisi olla suomalaisestakin näkökulmasta tehokkaampi ja jotenkin tuottavampi osa yhteiskuntaa, mutta tiedän, että se ei tule olemaan aivan heti.
Tähtään tietenkin siihen, että pääsen eteenepäin, ja on mulla suunnitelmia, mitä aion tehdä sairasloman jälkeen.
Kuitenkin tämä yhteiskunnallinen status on vaikuttanut siihen, että olen ajatellut etten voi olla Jumalankaan käytössä ilman toista ihmistä. Siis tietenkin on tärkeää että on toisia ihmisiä, ja yhteys on se missä Jumalan rakkaus ilmenee. Tarkoitan, ettei Jumalan voima minussa ole riippuvainen kenestäkään. Jumala voi käyttää mua halutessaan missä vain, ja miten vain, koska Jumalalla on kaikki valta.
Tämän oivalluksen jälkeen olen huomannut vapautuvani, ja tajunnut, ettei Jumalan voimaa minussa, tai kenessäkään rajota mikään. En tietenkään täysin siihen pysty kokoajan uskomaan, mutta kun TIEDÄN sen, että Jumalassa on jo se kaikki tarvittava voima, niin mun ei tarvii olla vahva.
Vaikka tajusin että en tarvitse toista ihmistä, jotta Jumala voisi minussa toimia ,en tietenkään lopeta puolison rukoilemista, mutta se ei ole kuitenkaan se ykkösprioriteetti. Jumala on ensimmäinen ja Jumala antaa sen kaiken mulle mitä tuun tarvitsemaan ajallaan.
Mussa on noussut uudelleen niitä asioita mieleen, joista Jumala on puhunut vuosien varrella, ja tällä hetkellä haluan tehdä työtä sen eteen että voisin antaa parhaimpani Jumalalle.
En tiedä, missä tulen olemaan ensi vuonna (tai huomennakaan), mutta mulla on näky, tai ainakin osa siitä, ja menen sitä kohti. Välillä sitä hämärtää oma masennus, väsymys ja vastoinkäymiset, mutta edelleenkään nekään eivät estä sitä ettenkö kokoajan olisi Jumalan käytettävissä.
Mihinköhän Jumala tulee johdattamaan seuraavaksi?
En tiedä, mutta rukoilen että pystyisin yhä uudelleen ja uudelleen luovuttamaan oman itseni täysin Hänelle. Antamaan se mitä minulla on kädessäni Taivaallisiin käsiin, joissa mahdoton muuttuu mahdolliseksi.
