Mun oli tarkoitus tällä viikolla valmistella raamattupienryhmä kolmannesta Johanneksen kirjasta parille oppilaalle täällä. Mä en ole koskaan varsinaisesti pitänyt mitään raamatunkirjan pienryhmä"opetusta" vaikka oon ollu mukana pienryhmissä. Mulle tuli jäätävän paha olo, kun tämä tehtävänanto annettiin. Mua alko ahdistaa enkä halunnu tehdä edes sitä ollenkaan. Mua alkoi pelottaa.
Pelon keskellä mä vaan sanoin Jumalalle, et auta mua... mua ahdistaa tää todella paljon.
Rukoilin aika kauan, koska mä koin et tämä ei ole mulle helppoa...
Minä rukoilen Jumalaa, huudan suureen ääneen,minä rukoilen Jumalaa, ja hän kuulee minua.Ahdingossani minä etsin apua Herralta,hänen puoleensa kurottuu käteni öisinkinhellittämättä. Kukaan muu ei voi minua lohduttaa.Minä ajattelen Jumalaa ja olen levoton,minä mietin, ja tuska valtaa minut. (Psalmi 77:2-4)
Puheen pitäminen
Oli eräs syksy, Olin ehkä ekalla luokalla lukiossa. (11 vuotta sitten)
Oppilaiden piti tehdä puhe valitusta aiheesta äidinkielenkurssilla.
Mä olin aina ennen ollut koulun kuoroissa ja monissa muissakin esiintymistilanteissa.
Kuitenkin tuona syksynä, ja jo ehkä vähän ennen sitä, mulla oli alkanut nousta pelkoja, pelkoja olla ihmisten edessä. Kun meille kerrottiin tästä puheenpitämisestä, mun ensimmäinen tunne oli kauhu.
Kauhu alkoi kasvaa vaan suuremmaksi, ja mä vaan näin itseni epäonnistujana.
Edellisenä iltana, yhtään liioittelematta, itkin itseni uneen ja mulla oli todella paha olo fyysisesti, koska mua pelotti niin paljon mennä ihmisten eteen. Mä olin valmistautunut hyvin, mun piti kirjottaa todella selkeästi kaikki, mitä aion sanoa, koska mua pelotti niin paljon.
Mä en saanu kunnolla unta, emmä pystyny muuta ajattelee ku sitä kuinka mua ahdistaa ja pelottaa.
Mä en muista miten useasti mä tuolloin rukoilin, mutta hyvin todennäköisesti noi oli niitä tilanteita, jolloin pyysin apua Jumalalta, koska olin niin pelon valtaama.
En muista tarkkaan miten puhe meni, eniten ehkä jännitti ennen sitä. Sen muistan että sain lopulta hyvän arvosanan. Lopputulos oli kuitenkin ihan toista, mitä olin ensin ajatellut.
Olin pelännyt aivan älyttömästi epäonnistumistani, mutta uskaltauduttuani ihmisten eteen, olin kykenevä pitämään puheen.
Lukioteatteri
Roolini oli Taikuri, heimopäällikkö.
Oli lukion viimeinen vuosi,(9 vuotta sitten) ja olin lukioteatterissa yksi pääosanäyttelijöistä. Meillä harjoitukset ennen esityksiä kesti n. 6kk, Tosin itse olin myös laulusoolo/ duetto osuuksissa, jolloin meillä alkoi jo edellisen vuoden keväänä harjoitukset. (ainakin näin muistan)
Näytteleminen auttoi mua todella paljon, että mä uskalsin tulla esille.
Kuitenkin ne paineet, joita mulla oli yhdistettynä tapahtumiin yksityiselämässä, surut ja pettymykset, sai mut voimaan todella pahoin teatterilavan ulkopuolella. Mä en näyttäny sitä kenellekkään koululla, mutta mä itkin joka ilta ku tulin koulusta kotiin , ja harjoituksista, kun mä olin niin väsyny. sitä kesti ehkä pari kuukautta. Ne oli ne viimeiset kuukaudet sitä teatteriproduktiota.
Kun sain palautetta kuinka jonkun tilanteen voisi tehdä toisin, niin mä vaan yritin tehdä parhaani, ja mä stressasin ja ahdistuin aivan älyttömästi. Mä yritin tehdä parhaani, mut samalla mä pelkäsin ihmisten mielipiteitä. (Pelko edessäolemisesta yhdistettynä näyttelemiseen tuntuu itsekidutukselta.
Mut silti mä nautin siitä, koska mä tiedän että mulla on lahjoja, joita Jumala on mulle antanut... )
Meidän esitykset meni oikeesti todella hyvin, ja vaikka olin sen jälkeen todella väsynyt, sekin kokemus osoitti mulle, kuinka mä pystyn olemaan ihmisten edessä, ja jopa näyttelemään ihan isossa musikaalissa. Vaikka edelleen mulla oli pelkoja, se nosti silti mun itseluottamusta.
Englannin opettaminen ThaimaassaOli 2010, Olin Thaimaassa, Hua Hinissä. Meillä oli aktioreissun toinen maa menossa Vladivostoki DTS porukan kanssa. Me saavuttiin sinne yhteen kirkkoon, jonka piharakennuksissa me yövyttiin.
Opetan tässä että pilvi ja lammas on sama asia...
Saatin tietää tullessamme sinne että huomenna mennään pareittain opettamaan engnlantia thai lapsille. Se keissi vaan tuli ihan puskista. Meille ei annettu mitään materiaaleja, eikä ohjeistuksia, ainoastaan että meillä tulee olee 3 päivää opetuksia, jokaisena päivänä 3 eri luokkaa ja yksi opetus oli tietynpituinen. Jokaiselle kolmelle parille meidän ryhmästä oli siis 3 opetusta. jokainen opetti jokaiselle luokalle. Yksi tunti kesti ehkä 30-49 min.
Me valittiin mun parin kanssa opettaa englantia raamatun tarinan "lammaspaimen- 99 lammasta- 1 lammas kadoksissa" avulla. Yhdistettiin siihen paljon kaikkia farmieläimiäkin sujuvasti, jotta tulee enemmän sanastoa.
Mä muistan kuinka haastavaa toi oli. Aiemmin, kun mua on ahdistanut edessä oleminen, olen sentään saanut valmistautua paremmin, edes joitain päiviä tai viikkoja, ja teatterissa kuukausia! Mutta tällä kertaa emme yhtään tiennyt millainen koulu on, emme millaisia ne lapset on, ja kaikki piti suunnitella itse. Tehtävänanto annettiin siis joskus ilta 8 aikaan, kun aamu 7 piti olla jo kaikki valmiina.
Jokaisena iltana pääsimme valmistelemaan seuraavaa päivää vasta n. klo 9-10 aikaa...
Koska suunnittelulle ei paljon jäänyt aikaa, muistan kuinka mua alko ahdistaa . Mä vaan itkin ja huusin Jumalalle, et miks mä oon täällä, etkö sä tiedä et nää asiat on mulle just kaikkein vaikeimpia, mä en pysty tähän...
Mut sillon koin vaan tosi selkeesti, et Jumala haluaa osottaa, kuinka hänellä on kaikki valta ja voima, ja se mikä ihmiselle on mahdotonta, hänelle ei ole. Jotain ehdittiin suunnitella, mut loppujenlopuks mentiin joka aamu sinne tietämättä paljoo yhtään mitää mitä aiotaan tehdä.
Mut sit mä ja me pystyttiin siihe! Ja loppujenlopuks vaikka se oli rankkaa, ni mä myös nautin siitä. Ne lasten kasvot, kuinka ne oli onnelliset. Koko se koulu oli aivan ihmeissään ,kuinka länsimaalaiset/ulkomaalaiset tulee kaukaa ilmasiks opettamaan englantia. Ja me saatiin osottaa Jumalan rakkautta ihan sillä et me uhrattiin meidän omaa aikaa heille. Vaikka mulla oli todella vaikeeta, niin se palkkio siitä oli nähdä kuinka se mitä me tehtiin teki vaikutuksen heihin.
Minä muistelen tekojasi, Herra,
muistan ihmeitä, joita muinoin teit.
Psalmi 77:12
Nämä tilanteet nousi mun mieleen, ja ehkä joitain muitakin, kun mua pelotti tämä raamattupienryhmän vetäminen ja kaikki siihen liittyvä. Meillä oli aikaa torstai päivä lukea 3 Johanneksen kirja ja ymmärtää itse se sanoma, ja alleviivailla kaikkea ja todella saada siitä jotain, jotta voi seuraavana päivänä siitä opettaa. Mua ahdisti ajatus, että mun pitää olla yhdessä päivässä valmis.
Mut kun mä muistelin tekoja, joita Jumala oli mulle tehny aiemmin, mä tajusin että mä en ole hetkeäkään yksin. Mä koin kans todella selkeästi, kuinka näiden avulla, ja muidenkin kokemuksien avulla mua ruvetaan enemmän ja enemmän vapauttaa niistä peloista jotka kahlitsee mua. Mä tiedän sen et mulle on annettu lahjoja ja kykyjä ohjata ja opastaa toisia, ja se on jotain mistä mä nautin, mutta mua rajottaa ne pelot ja mun oma epävarmuus.
Kun mä jätin tämänkin pelon uudestaan ja uudestaan Jumalalle, ja päätin uskoa siihen, että hän kantaa, koska hän on ennenkin kantanu, ja antanu kaiken tarvittavan.
Kun se pienryhmä starttas, mulla oli todella itsevarma ja rauhallinen olo, ja mä nautin siitä. Jumala oli todlela nostanu mulle jotain siitä raamatun kirjasta, ja mä halusin jakaa sitä eteenpäin. Mä huomasin taas kerran, kuinka mun pelot (mä epäonnistun, mä en pysty, tää ei oo mun juttu, mä en tykkää) oli ihan ristiriidassa todellisuuden kanssa. Mä en epäonnistunu, ja vaikka olisinkin niin ei se oo maailmanloppu, mä pystyin, ja se todellakin tuntu omalta jutulta ja mä tykkäsin siitä. Edelleen Jumala osoitti kuinka mä pystyn hänen avullaan voittaa pelkoja!
Jumala haluaa vapauttaa kaikista peloista ja kaikista ahdistuksista!
Mulle tuli tällainen kuva mieleen tästä prosessista:
Sulla on joku avohaava, joka on laitettu tikeillä umpeen,
siihen on jääny rupea ehkä,mut haava ei oo sisältä parantunu kokonaan,
se on jääny vielä kipeeks sinne syvälle sisälle.
Sitten siihen päälle on laitettu paljon kaikkia siteitä, ja pehmeetä,
ehkä otettu lääkkeitä, jotta ei sattuis.
Sit ku tarpeeks siihen on laitettu erilaisia suojia päälle, voi jo osittain pystyä unohtamaan sen.
Se rajottaa sun toimintaa kuitenkin jollainlailla mut sä hyväksyt sen.
Sä hyväksyt sen, että sä et voi käyttää sun toisen käden peukaloa, jos se haava on siinä,
tai sä hyväksyt että sä et pysty nostelee tavaroita/kävelee/puhuu, koska se haava/rikkouma on jossain muualla No kuitenkin se rajottaa, mut siihen totutaan.
Kun tulee tilanteita, joissa joutuu pakosta käyttämään sitä aluetta missä se haava on, se on ehkä mahdollista kivun ja säryn kanssa ja osittain, mut ei ilman että se tuntuis pahalta...
Tähän tilanteeseen Jumala haluaa tulla avuksi.
Näillä kokemuksilla, joissa joudutaan käyttämään tätä kipeää kohtaa,
Jumala kuorii pois niitä kaikkia kerroksia joilla sitä on suojeltu,
ja aina kun otetaan pois jotain omaa suojakerrosta, se voi tuntua todella raastavalta,
koska tuntuu että on suojaton, mutta jokaista kerrosta jota hän ottaa pois,
hän antaa tilalle oikeaa eheytymistä ja alkaa parantaa haavaa lopullisesti.
Kipeimmillään ollaan kun kaikki suojat on otettu pois, ja näkyy haava tikkeineen.
Sattuu päästää irti omista tikeistä, joilla on yrittänyt tuota haavaa korjata,
mutta samalla kun tikki poistuu, niin iho siitä muuttuu uudeksi Jumalan parantavan voiman kanssa. Lopulta on mahdollista, kun tikki kerrallaan on poistettu, niin tuo kipu on hävinnut kokonaan
, ja sen jälkeen sitä ei tarvitse enää ruveta peittämään ja suojaamaan
ja voi käyttää sitä raajaa/ aluetta vapaasti, eikä tarvitse pelätä että sattuu.
Haava on parantunut, pelkoa ei enää ole.