Vapauteen Kristus meidät vapautti

Tosi ihanaa, kun on voinut taas oppia jotain uutta elämästä viime aikoina... Se, kun olin tosi masentunut, ja piti jättää paljon pois asioita elämästä hetkeksi, ja keskittyy vaan siihen, että jaksaa aamulla nousta sängystä ylös, ja tyyliin syödä joka päivä... pisti miettii asioita tosi paljon. Ja mä kävin paljon läpi paljon semmosta syyllisyyttä mielessäni, koska olisin halunnut pystyä enempää mihin en pystynyt, ja piti oppia hyväksymään se et aina ei jaksa, eikä se tarkoita että olisin huonompi ihminen.

Nyt viime aikoina, kun oon alkanut voimaan paremmin ja jaksamaan enemmän, mulla oli semmonen vaihe et mua ei kiinnostanu lukea raamattua eikä rukoilla. Sinä aikana ku olin tosi maassa ja vaan välillä itkin ja mitä teinkään, en paljoo mitää, niin ymmärsin, että ei mun sillo tarvii yrittää mitenkään enemmän rukoilla ja lukea raamattua, koska sehän on iha ymmärrettävää et jos ei jaksa oikeen mitään muutakaan niin miks noitakaan. toki siis rukoilin, ja paljonkin, huokailin ja pyysin apua Jumalalta siihen kaikkeen mitä kävin läpi... mut sitten sen jälkeen ku aloin toipua, niin mulla oli vaan tyhjä olo. ei mua kiinnostanu ... paneutua tähän uskon elämään mitenkään erikoisemmin. Halu oli käydä seurakunnalla, ja sit siellä yhteydessä paljonkin oon saanu kokea miten Jumala koskettaa, mut sitten ku oon kotona, niin vaan yritin jaksaa tehdä niitä normi asioita, eikä mua kiinnostanu viettää aikaa Jumalan kanssa.

Mä kävin kauheeta sisäistä kamppailua tän asian kanssa, koska mä ajattelin et oon epäonnistunut. Et ku mä kävin omaa elämääni läpi muutamien kuukausien ajan ja sieltä kaikesta Jumala on auttanu mua tähän ns. normaalielämään, että jaksan tehdä tavallisia asioita, enkä oo vaan tosi väsyny, niin aattelin et enkö mä oo yhtään kiitollinen. Et mun oikeestaan pitäis nyt olla tosi semmonen "hengellinen" jne. koska oon päässyt jo ainakin suurimmaks osaks voiton puolelle tässä tilanteessa... mut ei. Ei kiinnostanu rukoilla. Ja mä syytin siitä tosi paljon vaan itteeni, ja mua ahisti se tilanne...
Kunnes...

Yhen kerran muutama viikko sitten oisko ollu nuortenillassa(?) meijän nuorisopastori puhui siitä, kuinka Jumalan rakkaus meitä kohtaan ei häviä, vaikka me ei rukoiltas/luettas raamattua. Ja meidän usko ei häviä. Ja se et raamattu on tarkoitettu meille, ja meidän elämäämme varten, ja meille avuksi elämässä, mutta et sen lukeminen/lukematta jättäminen ei ole meidän uskon perusta. näin mä ainakin sen koin siitä puheesta. Mulla aukes jotain tosi merkittävää. Jotain sellasta... et mun usko ei perustu siihen kuinka paljon mä rukoilen/luen raamattua tai elän "hengellisesti" vaan siihen, et mä oon kerran päättäny seurata Jeesusta, ja Jeesus on aina mulle uskollinen, eikä raamatun lukeminen tai lukematta jättäminen sitä totuutta horjuta.

Mä kerroin tän tilanteen, ja sanoin, et mä oon kamppaillu tän kanssa paljon, ja sit.. jotain mussa sisällä vapautui. Et jollain lailla mussa sisällä oli tämmönen ajatus, että mun teot ois se mikä sanelis mun uskon. Että niiden takia, tekojen, mun usko mitattais, ja jos mä en tee tiettyjä asioita, mä olen epäonnistunut. Mut ei se mee niin. Se ite usko ei perustu tekoihin, eikä usko ole tekojen seuraus vaan päinvastoin. Teot seuraa uskoa.
Ja ku mä sain vapautua siitä (ehkä taas uudelleen) tunteesta, että mun PITÄÄ tehdä sitä ja tätä, et voin ansaita uskon. niin mulla oli mielettömän hyvä olla! Mä aloin rukoilee aina sillon ku mä jaksoin, et

" Jeesus, auta sä mua haluamaan taas rukoilla ja lukea raamattua. Auta sä Jeesus synnyttää uskon kautta niitä tekoja, ja niitä asioita mun elämässä mitkä on mulle hyväks, ja auta mua pääsee eroon siitä syyllisyydestä, ja tunteesta, että mä en tee tarpeeksi."

Ja se oli taas kerran yks ns. käännöskohta mun elämässä. Annoin itselleni luvan olla sitä mitä olen, ja annoin Jeesuksen vaikuttaa mussa sit sitä tahtomista ja tekemistä.

Nyt on just ehkä viikko tai kaks tuosta tilanteesta, ja olen alkanut rukoilee, ja lukee raamattua silloin tällöin. Ja jättämään muita asioita sivuun , ja kohtaamaan Jumalaa. Ja sillon ku mulla on semmonen olo, että musta tuntuu etten ole tehnyt tarpeeksi, sanon Jeesukselle, että auta mua pääsee tästä itseni tuomitsemisesta eroon, ja vaikuta sä mun tekemiseen. Tänä aikana oon vähentäny netin käyttöä, ja joidenki muidenki asioiden tekemistä, ja sit pysähtyny ja antanu aikaa Jumalalle. Ja itselleni. Pitänyt enemmän huolta omasta kämpästä ja siisteydestä. Tehnyt asioita mitkä on oikeesti mulle hyväksi.

Hassua, että... sitä ehkä joutuu monesti elämässä oppimaan samoja asioita uudestaan, mutta tällä hetkellä ainakin on vapaa olo. :) mä SAAN tehdä oikeita asioita, ja Jumala on se, joka mua auttaa niitä tekemään. :)

-Heidi