Ihana rauhallisuuden tunne, ei oo
mihinkään kiire, ei ahdista eikä stressaa
.
Kirjoitin eilen kirjettä raamattukouluuni, kuulumisia syksyn
jälkeen.
Kävin läpi asioita kirjeessä, joita olin jo melkein
unohtanut tai halunnut unohtaa...
Mutta kuitenkin sellaisia, joita on pakko käydä läpi, jotta
voi mennä eteenpäin.
Mulla on ollut tapana sen jälkeen kun lähdin Vladivostokista
lähettää sinne kerran vuodessa
jotain terveisiä Suomesta. Oon nimenny paketit "Finnish
survivor kit" ja seuraavat ollu sit Vol 2/ Vol 3..
Viime syksynä mun lahja Raamattukoulun johtajan häissä oli
"Finnish survivor kit - Wedding edition"
Häät pidettiin Sveitsissä, oli mielettömän upee reissu. En ollut nähnyt
ketään raamattukoulusta sen loputtua.
Viime syksynä käytiin kaveriporukalla myös Pietarissa, olin
Venäjällä ekaa kertaa sen jälkeen, kun lähdin pois Vladivostokista ja
raamattukoulusta 2011 Maaliskuun 1 päivä.
Huikee tunne!
Sitten alkoi koulu Jyväskylässä...
On pitänyt kertoa tää juttu jo aiemmin, mutta en oo jaksanu/
viittiny.
Ai niin mikä juttu? Niin siis se et miten ihmeessä mä oon
Jyväskylässä. Miks just tänne?
oli Heinäkuu 2013 eli
aika tasan vuos sitten, vähä yli tosin, se oli alkuheinäkuuta.Mä olin saanu
tiedon etten pääse Kuvataidekouluun Imatralle ja olin et GOD WHYY???Ja koska...
tarvitsin päästä pois Mikkelistä, olin niin rikki mennyt henkilökohtaisista
syistä ja Mikkelissä ei oikein ollut edes enää mitään mitä tehdä...Niin mä vaan
halusin pois , iha mihi vaa.Kello oli jotain 2 aamuyöstä ja sanoin Veeralle
facessa et nyt päätetään paikkakunta mihi mä meen. Tein jonku mielenkiintosen
laskukaavan tyyliin "3*X -6 " Jossa X oli mun tai Veeran päättämä
luku, Ja sitten sen luvun tuloksen perusteella laskin Suomen Kunta/Kaupunkilistasta
järjestyksessä mihin kaupunkiin osuu, ja sitten päätetään silleen se
kaupunki.Rändömisti tuli valkattua siis 4 kaupunkia, ja sitten itse valitsin
kolme. Kirjotin ne paperilapuille ja laitoin hattuun. kuvasin Veeralle
valokuvina jännitysmoumentteja.Skeptinen rukous Jumalalle, et tulis oikee
kaupunki...Ja sit nostin hatusta Jyväskylän! Ja sit vaan etsin paikan mihin
mennä siellä!
Kuntalistassa oli muuten ainakin Laitela, Kotka, Pori,
Kuopio, Jyväskylä ja sit kaks muuta, joita en muista.
Mut Täällä nyt ollaan,
siinä syy. Jumalallakin on huumorintajua vissiin, koska tää on just oikee
paikka missä mun on pitäny olla, niin monesta näkökulmasta katsottuna...
Aloitettuani koulun Kristillisessä opistossa kävin joka
keskiviikko nuortenilloissa helluntaiseurakunnassa.
Aluks mun oli tarkoitus kiertää eri seurakuntia, ja kattoo
mikä olis se sopiva kotiseurakunta.
Mikkelissä kuuluin helluntaiseurakuntaan, mutta ne halunnu
sen olevan syy miks just menisin aina helluntaiseurakuntaan. Oli tarkoitus
mennä jossain vaiheessa vapikselle, mut siihe tuli este ja sit vaan päädyin
hellareiden iltaan ja siitä ekasta illasta lähtien koin olevani oikeessa
paikassa. Pystyin olee heti suoraan oma itteni ja muistan ku itkin joka
keskiviikko ja kävin joka kerta rukouspalvelussa.
Mulla oli paljon asioita, jotka jätin Mikkeliin, joita en
jaksanut käsitellä tai yritin päästä yli.
Mä yritin alottaa uutta elämää toisella paikkakunnalla, mut
kuitenkin jotkut asiat sito mua entiseen ja halusin päästä niistä yli. Koin
Jyväskylän hellareiden nuortenillat tosi hoitavina ja ne autto mua eteenpäin.
Liityin sitten sinne aika pian, olisko ollut kuukaus pari
sen jälkeen kun olin opiskellut paikkakunnalla.
Tiesin vaan et tää on mun koti ja täällä mun on hyvä olla.
Jossain vaiheessa syksyllä mun iskällä oli keuhkokuume.
Iskän elämäntilanne on hyvin vaikee ollut fyysisesti ja henkisestikin. Hän asuu
yksin ja on monia sairauksia. Keuhkoahtauma, Diabetes, Sydämen vajaatoiminta ja
jaloissa ongelmia, joten kävely ilman rollaattoria ei ole aina mahdollista. Joskus
ei pysty kävelemään ollenkaan.
Keuhkokuume toistui saman kuun aikana ja lääkärit rupes
tutkii et mikä on vialla.
(Tosin ne ei olis kuvannu keuhkoja ellei iskän äiti, eli mun
mummi olis kovistellu niitä... ne ei ajatellu et siinä olis mitään sen vakavampaa)
Selvis sitten syksyllä että jotain varjostumaa, kenties
kasvain, on iskän keuhkoissa.
Mä olin sillo ollu noin kuukauden Jyväskylässä.
Tää oli ensimmäinen kerta sen jälkeen ku olin 1,5 vuotta
sairaslomalla et olin jaksanut ja uskaltanut lähteä mihinkään kouluun, kun
aiempi koulu piti keskeyttää, olin niin rikki ja väsynyt.
Tottakai nyt pelotti et jos iskällä olis jotain vakavampaa
nii miten mä jaksaisin samaan aikaan koulua?
No tilanne eli kokoajan ja piti odotella tuloksia tuloksien
jälkeen. vielä ei tiedetty siis et onko siellä keuhkoissa yhtään mitään.
Kävin koulua ja kävin seurakunnassa ja menin eteenpäin
vähäisin voimavaroin mut kuitenkin jaksoin.
Lokamarraskuussa piti hakea soskusta tukea, jolloin selvisi
että kun asun vielä Mikkelissä ja asun myös osittain Jyväskylässä, niin tukea
pitää hakea kahdelta eri paikkakunnalta... Tarkoitus oli siis tehdä samat
hakemukset , samat lomakkeet ja samat liitteet (joissa on aikas paljon työtä)
Myös Jyväskylään, jotta saisi tukea taloudelliseen tilanteeseen. Ne sit jäi, en niitä ehtinyt tehdä...
Lokakuun lopussa tai marraskuun alussa, en muista tarkalleen
milloin
Sain puhelinsoiton.
Eräs mun läheinen ystävä oli aikomassa päättää päivänsä.
Ystävääni säästääkseni en aio kuvailla tilannetta tai kertoa
yksityiskohtia.
Tarkotus ei ole paljastaa kuka hän on tai muutenkaan
"repostella" tilanteella.
(Ja jos luet tätä, en ottaisi tuota puhelinsoittoa todellakaan
pois, tai halua syyttää sinua tilanteesta
tai siitä miten se vaikutti minuun. Tärkeintä on että otit
johonkin yhteyttä. oot rakas <3 br="">
Kerron vain oman osani asiasta.
Olin valmiustilassa pitkään, jotta asia selviäisi, ja
lopulta sitten onneksi selvisi.
Olin shokissa, mutta vasta jälkikäteen. siinä tilanteessa
tiesin että mun pitää pystyä toimimaan,
eikä järkyttyä tai jotenkin lamaantua. Käytin siis kaikki
voimavarani siihen että pysyn järjissäni.
Tiesin että tarvitsen itse käydä tuon tilanteen läpi jollain
tavalla, että miten se vaikutti omaan psyykkeeseeni
Kirjoitin sinä iltana pitkän tekstin "Mitä tänään
oikein tapahtui" - jossa käsittelin koko kuluneen päivän tapahtumat ja sen
miltä minusta tuntui ja sen ettei asia ole minun vikani tai minusta
riippuvainen. Terapioin siis itseäni, koska tiesin että en pysyisi kasassa
ilman sitä.
Kävin myös koululla juttelemassa asiasta yhden pastorin
kanssa.
Viikko eteenpäin tuli tieto siitä että iskällä löydetty
kasvaimen epäily onkin syöpä. Eli pahalaatuinen kasvain keuhkoissa. isokokoinen
pahalaatuinen keuhko oikeassa keuhkossa.
Se oliko leikkaus mahdollista ei ollut vielä tiedossa.
Epäiltiin että ei ole mahdollista, sillä iskä sairastaa nii paljon ja on
ylipainoinen ja huonokuntoinen
Olin siis itse tilanteessa jossa olin aloittanut koulun
uudella paikkakunnalla,
Ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun lopetin koulun henkisen
uupumuksen takia.
Kävin seurakunnalla itkemässä asioita, jotka jätin
Mikkeliin, jotka satutti mua paljon....
Olin auttanut ystävää, jottei hän tappaisi itseään.
Ja sitten iskällä todettiin syöpä.
Niin siinä sitten tais jäädä ne soskun paperit tekemättä
sinne Jyväskylään....
joten en saanut sitten taloudellista tukea sieltäpäin
ollenkaan.
Sitten alkoikin selviytyminen. Jonkunlainen... yritän mennä
päivä kerrallaan ja jaksaa sen minkä pystyn
ja tehdä sen minkä pystyn vaikka en yhtään tiedä kuoleeko
iskä kohta ja mikä mun oma henkinen terveydentilanne on tai ... ilmottaako joku
muu kohta että haluaa tappaa itsensä.
En muista paljoa loppusyksyn tapahtumista, nämä on ne jotka
hallitsi, muuten en muista miten pärjäsin koulussa tai mitä kursseja meillä
oli. Muistaisin varmasti jos kävisin läpi jotain kalentereita ja todistuksessa
lukeneita kursseja...
Mutta jotenkin on iha sumussa ne ajat. vaikka siitä on
hädintuskin puol vuotta mennyt.
Iskän leikkaus lähestyi.
Oli uusi vuosi.
Joululomalla ajattelin että saisin levättyä, mutta se olikin
pahempaa kuin olla koulussa.
Koulussa sentään pysytin miettimään välillä jotain iha muuta
ja hukuttaa asiat opintoihin.
Lomalla olin yksin n. 2 viikkoa ja olin tulla hulluksi.
Olin juuri muuttanut Joulukuussa Kangasniemelle, josta en
tuntenut KETÄÄN
Silloin mietin et teinpä järkevimmän päätöksen ikinä muuttaa
sinne.
(Syy miksi sinne muutin oli koska en löytänyt Jyväskylästä
asuntoja, enkä jaksanut kulkea Mikkelistä asti, ja kämppä jossa mikkelissä
asuin, oli niin vanha että siellä jäätyy talvella, joten oli pakko muuttaa
talveksi pois)
Tosin eipä olisi tarvinnut vielä joulukuussa muuttaa , kovin
paljon tuota lunta ei sadellut silloin ;)
Anyway, pääsin joululoman yli ja takaisin kouluun.
Voimavarat oli yhä entisellään, eli jaksoin jos jaksoin.
Koululla tiedettiin tilanteeni ja sain käydä siellä aina sen verran kun
pystyin, ja oon tosi kiitollinen siitä ymmärryksestä mitä Kristillisellä
opistolla oli mua kohtaan <3 br="">Missä
tahansa muussa koulussa en olisi jaksanut. JKO:n yhteisöllisyys ja se että
siellä pidetään huolta toisista autto mua iha älyttömästi. Sellasta sais olla
kaikkialla.
En ees muista oikeestaan milloin iskän leikkaus oli, mutta
joskus helmi-maaliskuussa vissiin...
Se oli Jyväskylän keskussairaalassa. Eli aika lähellä mua.
Mä olin siis lähin lähiomainen maantieteellisesti.
Leikkausviikon aikana mä olin melkein jokapäivä iskän luona
käymässä sairaalalla. Ja olin iha palasina aina ku lähdin sieltä tai menin
sinne.
Sinä päivänä kun leikkaus oli, mulla oli samaanaikaan
hammaslääkäri.
Mun oli tarkoitus oman hammaslääkärikäynnin (joka piti olla
rutiinitarkastus, ei mitään porauksia tmv.)
Soittaa iskälle et ollaanko siellä vielä hengissä, koska
samoihin aikoihin olis loppunut iskän leikkaus.
Muistan sen että se oli torstai. en tosin muista mones päivä
mitä kuuta. Muistan vaan että oli torstai.
Menin hammaslääkäriin koska oli jotain kipuja
viisaudenhampaanpoiston jälkeen. Selvisikin että viisaudenhampaan poiston
jälkeen viereinen juurihoidettu hammas (sitä oli juurihoidettu vissiin kaks
vuotta..)
Oli tulehtunut ja eikä mitenkään vähän. Päätös oli että se
piti poistaa... turhaanpa sitä sitten juurihoidettiin!
Olin et ok. sit mietin et no varmaan tässä varataan aikaa
poistopäivään, kun sitten hammaslääkäri sanoi että poistetaan se samantien.
Olin vaa mielessä että MITÄ ?? EI NYT !!
Tiesin että en pystyisi soittamaan iskälle sen jälkeen, ja
voisi soittaa oikeen kenellekkään, ja mitä jos iskä ei selviäis? olin luvannut
soittaa ja kaikki meni nyt ihan sekaisin.
Plus mä vielä pelkään hammaslääkäriä ja leikkauksia ja
kaikkea.
Mulle annettiin puudutukset ja sitten alko heittää päästä.
Mä melkeen pyörryin siihen toimenpiteeseen, ennenku edes
siis mitään tehtiin.
Hoitaja piteli mun jalkoja ylhäällä ja joku nosti käsiä
ylöspäin, sitten alko vähän hellittää.
Hyvä puoli on se että en paljon ajatellut /tuntenut
hampaanpoistoa, kun olin niin sekaisin.
Taksilla koulun kämpille koska olin niin sekaisin vielä...
ihan kivasti tuli maksamaan 25 euroa se taksireissu.
Sain ilmotettua veljelleni että se vois soittaa iskälle
koska mä en pysty...
Sitten kun iskä oli leikattu, iskä joutu teho-osastolle.
Sitten pääsi takaisin normiosastolle.
Sitten tuli seuraavana päivänä keuhkokuume ja joutui taas
teho-osastolle.
Sitten se laski ja pääs takaisin.
Sitten nousi uudestaan, tulehdusarvot nous 500 asteeseen,
kuume oli n 40 astetta,
Hengitys heikkoa ja iskä laitettiin hengityskoneeseen ,eikä
tiedetty selviääkö.
Kaikki tämä tapahtui viikon sisällä leikkauksesta ja mä olin
ihan sekasin.
Vierailin silloin neljänä päivänä viikosta iskän luona.
Onneksi sain ystäviä mukaan, en olisi selvinnyt ilman niitä. Kiitos teille
jotka olitte mukana <3 br="">
Aiemmin kun iskä oli ollut hereillä, en ollut itkenyt
paikanpäällä, koska yritin olla iskän tukena.
Happimaskin kanssa iskä ei saanut juoda vettä, mutta sai
imeä sellaisia ns. pieniä pesusienen näkösiä juttuja tikun päässä jotka on
kastettu veteen. Joten annoin parin tunnin ajan iskälle semmoisia. Kastoin
tikun veteen, nostin happimaskia, laitoin sen iskän suuhun, jotta se voi imeä
sen kosteuden, otin ulos ja laitoin happimaskin, ja sitten taas kastoin
tikun veteen... tätä jatkui sitten
kokoajan. Iskällä oli kokoajan jano.
Oltiin silloin teho-osastolla ja mukana oli kaksi ystävääni.
Pidin itseni kasassa ja olin iskää varten.
Kun viimein oltiin lähdössä pois, noin kahden tunnin
vierailun päätteeksi,
Iskä sanoi mulle että etkai sä lähde?
Avuttoman näköisenä kattoi silmiin ja sanoi "Kuka mulle
sitten antaa vettä jos sä lähdet pois?"
Se oli sydäntäraastavaa, jotain sellaista, missä tunnet
itsesi niin...toivottomaksi... tiedät että et pysty auttamaan enemmän, mutta
tuntuu kun pitäisi tehdä enemmän, olla enemmän läsnä... mutta ei pysty.
Sen jälkeen purskahdin itkuun kun olin poissa iskän luota.
olin ihan rikki.
Seuraavan kerran sitten iskä olikin hengityskoneessa ja
nukutettuna.
Itkin vaan kun olin iskän luona. ja rukoilin. itkin ja
rukoilin.
Iskä näytti ... siltä kun olisi jo kuolemaisillaan. Lähellä
se kävikin.
Mutta sitten tapahtui jotain. ei sinä päivänä, mutta parin
päivän päästä. Tulehdusarvot laski ennätysnopeesti. Rukouksiin oli vastattu.
pari päivää aiemmin ne oli ollu 500 hujakoilla ja nyt ne oli alle 100.
siinä missä kuume oli ollut 40 oli laskenut 37,5 asteeseen.
Iskä oli pystynyt jopa nousemaan ylös.
Parantuminen siitä oli takkuista. välillä päästiin
kotipaikkakunnan TK:lle , välillä takaisin sitten Jyväskylään.
Sitten oli jo tovi oltu kotipaikkakunnan TK:lla ku ajattelin
et nyt vihdoin tilanne on rauhoittunut.
Sitten se iski. Suunnaton väsymys.
Mä olin ollut selviytymisvaiheella kokoajan ,samalla tavalla
kun silloin loppuvuodesta 2013 kaverin tukena puhelimessa. Piti pärjätä ja
pystyä ja pitää ittensä kasassa iskän takia.
Sitten mä en enää pystynyt.
Mä olin jotekin iha ... sumussa.
Huomasin etten ollut käynyt missään
terapia/Mielenterveysjutuissa pitkään aikaan kun en ollut ehtinyt. Asuin
kahdella paikkakunnalla ja Iskän tilanteen huonontuessa en käynyt
Kangasniemellä enää ollenkaan. olin viikonloputkin jonkun nurkissa Jyväskylässä.
Huomasin että tarvitsen keskusteluapua, mutta en saanut
kehenkään yhteyttä. Kangasniemelle en silloin päässyt ja aikojen varauskin
menisi seuraavalle viikolle.
Siitä oli ehkä viikko kun Iskän tilanne oli tasaantunut, ja
olin päästänyt stressin laukeamaan, ja itseni tuntemaan asioita ja
käsittelemään.
Tuli soitto iskältä "Syöpä on ehkä uusiutunut, joudun
tulemaan hetipaikalla Jyväskylään"
Mitä? Mitä juuri kuulin?
Ei mä en pysty tähän... Olin shokin ja lamaannuksen ja
järkytyksen ja epäuskon välimailla.
Sitten samana päivänä Läheinen ystäväni kertoo että yritti
eilen itsemurhaa.
En reagoinut kovin voimakkaasti. Minusta oli imetty kaikki
jo pitkän aikaa pois, joten en pystynyt
tunnetasolla ottamaan tuohon mitenkään kantaa. (Jos luet
tätä, niin en todellakaan tarkoita ettenkö olisi välittänyt, mutta en vain
pystynyt enää tuntemaan mitään, olisin muuten hajonnut)
Olin vaan et oho.
Oikeastaan se herätti mut vaan tajuamaan että... Mä en halua
et mä ajaudun samaan tilanteeseen.
Että mä oon niin umpikujassa ja tarviin apua, että en osaa
pyytää apua vaan teen jotain itselleni.
Samana päivänä menin nuorteniltaan
Siellä kerroin rukouspalvelijalle tilanteen. ja en että oon
oikeestaan nyt viikon jo halunnu tappaa itteni, en oo vaan sanonut sitä
kenellekkään, koska en oo halunnu sanoo sitä ääneen ettei se tuntuis sillon
todelliselta.
Tän rukouspalvelijan kanssa sitten samana iltana istuttiin
päivystyksessä, jotta saisin apua.
Jäinkin sitten yöksi sinne. ihana et ne otti tosissaan, ne
ei päästäny mua kotiin tuossa mielentilassa.
Viereisellä pedillä siellä oli joku humalainen öykkäri (tai
no ei iha viereisellä mut samassa huoneessa)
Laitoin kuulokkeet korville ja nukuin autuaasti. Olin
turvassa.
Anto ne vissiin jotain nukahtamislääkettäkin.
Mut siitä hetkestä lähtien mä aloin hakee apua itselleni.
Koska tiesin et mä todellakin tarviin tukea.
En muista taaskaan kaikkea, muistan vaan että menin
eteenpäin.
Iskän syöpä ei ollut loppupeleissä sit uusiutunut, Kiitos
Jumalalle.
Iskä voi nyt paremmin ja pystyy jopa kävelemään ja
hengittämään ja elämään suht normaalisti.
Tietenkin on ne kivut ja sairaudet mitä ennenkin, mutta
syöpä on poissa.
Syöpä ei oo uusiutunut, silti syksyllä alkaa
solumyrkkyhoidot, vissiin ennaltaehkäsemää sen uusiutumista tmv.
Ne tulee olee rankat hoidot ja en tiedä pysytnkö olee
tukena...
Mutta ainakin tiedän et mä en voi olla kenenkään tukena
ellen hae itselleni apua.
Ja tärkeintä on pitää itsestä huolta. Ensimmäisenä minä,
sitten muut. se on pakko mennä niin jos haluaa olla avuksi muille.
Pääsin koulunkin loppuun asti ja sain yllätyksekseni
stipendin , vielä suuremmaksi yllätyksekseni sain toisenkin stipendin :D ! Wow...
iha ihme meininkiä.
Kesällä alko sairasloma koska... no koska olin niin väsynyt.
Oon saanu vaa levätä.
Tämä kirjoitus on ensimmäinen kerta kun käsittelen koko
vuoden tapahtumat ja jotenkin saan levon sen kanssa miten asiat on mennyt.
Oon myös äärettömän kiitollinen Jumalalle siitä et oon just
tässä.
Se miten oon pystynyt selviytymään tähän hetkeen ,vaikka
välillä tuntu ihan toivottomalta.
Ilman Jumalaa, ilman ystäviä... ilman perhettä.... ilman
tukiverkostoa en olis tässä :)
Kirjoittaessani kirjettä sinne Vladivostokkiin aloitin sen
niin että "en oo kirjottanu teille, koska en tiedä olisko mulla mitään
rohkaisun sanoja, tai mitään ylipäätään sanottavaa, kun oon ollu niin väsyny,
et tuntuis turhalta kirjottaa"
Kun olin kirjoittanut niille mitä mulle oli tapahtunut
vuoden aikana tajusin että tää jos mikä rohkaisee.
Se että mä oon käynyt läpi näitä asioita ja SELVINNYT on
varmaan rohkaisevinta ikinä.
Mahdollista on selvitä, iha mistä tahansa.
Varmasti on niitä jotka käy vielä rankempia asioita läpi,
Mutta mä uskon et mistä tahansa voi selvitä, ainakin mä oon
selvinny nii monesta,
Että voin oikeutetusti sanoa niin. :)
Älkää koskaan luovuttako!
Siunausta loppukesään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti