"Heidi mitä sulle kuuluu, miten sä voit?" Osa 1. Heinä-Marraskuu 2014

Vastausta antaessa täytyy palata vähäsen ajassa taaksepäin, loppukesään ja syksyyn 2014
Aurinko paisteli, välillä vissiin satoi, niinku kesällä yleensä. Linnut laulo ja sitä rataa.

Olin kirjoittanut ehkä muutama viikko tai kuukausi sitten tekstin "Selviytymistarinoita"
Jossa, vaikkakin olosuhteet elämässä oli ollut pitkään stressaavia ja rankkoja, alkoi tuntua siltä, että jaksan taas vähän paremmin.
Suunnitelmissa oli loppuvuodesta hakeutua kristillisen opiston lastenohjaajakoulutukseen. Se kiinnosti.
Kävin uimassa aika harvoin sinä kesänä, vaikka tykkäänkin siitä tosi paljon.

Jossain vaiheessa kesän-syksyn taitteessa oli kahden ystävän kanssa sanottava "näkemiin" n. puoleksi vuodeksi. Kahden lähimpiin ystäviini kuuluvien kanssa. He lähtivät eri puolelle maailmaa, eivät siis yhdessä, vaan erikseen. Kumpikin eri maan osiin keskenään, ja eri maanosiin minun kanssani.
Tavallaan haikeaa, mutta tietenkin olin onnellinen et he pääsee johonkin semmoseen reissuun, jota ei kovin monesti tule vastaan.

Ei mennyt kovin kauan tuosta ystävien lähdöstä, kun tuli uutisia iskän suunnilta. Vointi oli huonontunut, mikä nyt oli suht normaalia syöpäpotilaalle leikkauksen jälkeen.
Mitään pelkoa mistään vakavammasta ei siis tietenkään ollut syöpään liittyen, koska lääkärit olivat kesäkuussa viimeksi varmistaneet, ettei syöpä ollut levinnyt ja aika varmasti sanoivat ettei se niin tule tekemäänkään, ainakaan ihan heti.

Jotain kuumeilua iskällä oli, muistaakseni. Pahoinvointia ja semmosta pyörtyilyä.
Sairaalareissuhan siitä muutaman kertaa tuli. välillä ambulanssilla, välillä taksilla.
Välillä reissu oman paikkakunnan sairaalaan, välillä Jyväskylään keskussairaalaan.

Ekalla kerralla kun oli oma paikkakunta- Jyväskylä - oma paikkakunta reissu, niin oli jonkunlainen kotoutuminen välissä. ehkä elokuun tienoilla tämä tapahtui.
Sitten joko toisella tai kolmannella kerralla, olen laskuissa sekasin,
Iskä ei sitten enää siitä palannutkaan kotiin.
Ennen tätä reissua olikin viimeinen kerta kun iskä ikinä näki omaa asuntoaan, muistoja, valokuvia, mun ja veljen maalaamia tauluja, naapureitaan.

Tällä kerralla alettiin miettiä, missä on oikein vika, kun vointi ei kohene. Suola-arvot oli alhaalla, veriarvot oli alhaalla, vointi oli todella huono, eikä jalat kantanut.
Jos joku influenssa iskee syövästä toipuvaan, sehän tietenkin on paljon voimakkaampi, kuin terveellä.
Kuitenkin otettiin myös kuvat alueelta, jossa syöpä oli, varmuuden vuoksi.

Kesällähän tilanne oli se, ettei syöpä ollut levinnyt, ja ennusteet erittäin positiiviset,
Nyt näissä röntgenkuvissa kolmisen kuukautta eteenpäin, leviäminen oli alkanut.
Iskän oikean keuhkon alalohkohan oli poistettu keväällä, syöpä kun sijaitsi siellä.
Nämä kuvat näyttivät, että se oli levinnyt vasempaakin keuhkoon ja imusolmukkeissa oli jotain varjostumaa.

No positiivinen tilanne oli se, että se ei ollut mitenkään kovin laajalle levinnyt, jolloin lähdettiin miettimään säde- ja stytostaattihoitojen mahdollisuutta.
Ensin iskän suola- ja veriarvot tulisi kuitenkin nousta ja vointi koheta, jotta hoitoja voisi edes aloittaa.
Tässä huomautus, nämä hoidot kuuluvat syövän jälkihoitoon jokatapauksessa, joilla estetään mahdollinen syövän leviäminen jatkossa.
Jostain syystä lääkärit (tai iskä?) olivat/oli päätyneet kesällä ratkaisuun, että aloitetaan ne vasta syksyllä.
Ehkä ajateltiin, että iskä saa levätä vähän aikaa, ja kesällä kun iskän tilanteessa oleva on jo muutenkin heikoilla, kun on kovia hellepäiviä.

Mutta sitten kävikin niin, että tämän ensimmäisen röntgenkuvan jälkeisenä viikonloppuna (olisiko kuva otettu tiistaina tai keskiviikkona) Vointi paheni entisestään, otettiin uudet kuvat vajaan viikon sisällä.

Syöpä oli levinnyt aggressiivisesti, mikä oli lääkäreillekkin aikamoinen yllätys. Tätä ei odottanut kukaan. Se oli levinnyt laajalti molempiin keuhkoihin, imusolmukkeisiin ympäri keuhkoja, vatsaan, maksaan.  Tällä leviämistahdilla se ei tulisi pysähtymään, ellei hoitoja alotettaisi. Ja ellei niitä aloitettaisi PIAN! Asap.

Iskän vointi ei kuitenkaan kohonnut.
Ehkä meni viikko, kaksi, kun sädesairaalan lääkärit lähettivät iskän Jyväskylästä takaisin Äänekoskelle.
Sieltä annettiin tuomio: Enää ei sädesairaala hoida iskää, ei siitä ole mitään hyötyä, kun iskä voisi kuolla jo niihin raskaisiin hoitoihin, joita heillä olisi antaa.

Elettiinköhän nyt Lokakuun loppua? Ehkä, en ole varma.
Tieto siitä, että iskä ei enää tule parantumaan, ainakaan lääketieteellisesti, oli musertava.

Jotkut läheisistä ehkä vielä toivoi, ja uskoi että kuolema voi viivähtää kuukausiakin, ehkä vuoden.
Joskus jotkut ovat olleet vastaavassa tilanteissa pitkäänkin elossa.
Eihän sellainen tietenkään mitään parasta aikaa ole, odottaa kuolemaa, mutta läheisille ehkä sellainen toivo voisi auttaa, että olisi edes aikaa hyvästellä.

Minä en oikeastaan uskonut että iskä eläisi kauan, en voi sanoa että aavistin sen tai siinä olisi ollut mitään yliluonnollista. En uskonut että ilman Jumalan ihmettä iskä eläisi enää kauan.
Minulla alkoi prosessi valmistautua siihen, että olen kohta isätön, ja mitä kaikkea se pitäisi sisällään.
En ollut toivoton, mutta ajattelin että "nyt on se aika, kun voi vielä viettää viimeisiä hetkiä iskän kanssa".
"Nyt , eikä vaikkapa puolen vuoden päästä, jos olisi ajatellut, että tilanne kestäisi vielä kauan.
Nyt, ei myöhemmin."

Se oli se aika.
Ei se ollut myöhemmin.

Tuosta viimeisestä diagnoosista "aggressiivisesti leviävä syöpä, ei voida parantaa" Oli kulunut vajaa kuukausi, kun iskää ei enää ollut.
Iskä siirtyi taivaaseen.

Vaikkakin muistelin aiemmassa blogissa viimeistä puhelua, ja sen tuomia ajatuksia, on mulla parempiakin muistoja.

Sain sanottua parisen viikkoa ennen iskän kuolemaa "Mä rakastan sua iskä, mä rakastan sua ihan älyttömästi" itkien. Tuossa puhelussa sain myös vastauksen iskältä "Voi Heidi, niin minäkin tottakai sinua"

Yhden ihmisen elämä tuli päätökseen.
Vuoden kestänyt taistelu syövän kanssa oli iskän osalta ohi.
Läheisille asian käsittely jatkuu tietenkin pidemmälle.

Meidän  muiden elämä jatkuu, mutta se ei ehkä jatku täysipainosesti, ainakaan minulla, aivan heti.
Prosessi menetyksestä on vielä kesken, mutta joku päivä vielä tiedän, että voin hyväksyä asian . Voin hyväksyö sen niin, etten enää sure niin paljon, vaan voin muistella mennyttä lämmöllä.

Se ei ole vielä nyt, mutta se on varmasti myöhemmin.