Jumala ON totta

Mun päivät menee nii et mä nousen ylös joskus iltapäivästä ja sit avaan heti netin kännykässä.  Facetan , pelaan...Sit aiemmin enneku annoin läppärin pois menin koneelle kunha jaksoin nousta sängystä,  ja avasin mahdollisimman monta välilehteä, yhtäaikaa pelasin paria peliä, katoin Iltalehden sivuja, feissarimokia, Facen päivityksiä. ..
Kato jos jostai pelistä lippu elämät nii pakko täyttää odotusaika jollain muulla.

Mä aina lopetan sit jonku pelin ku se on tarpeeks ruvennu ahdistaa ja sit alotan toisen. 
Pelaan ja pelaan ja tunnen oloni syylliseks.

Sitten ku mä en jaksa enää pelata nii mä käyn syömässä jotain. Syön liikaa.
Syöminen antaa kans hyvän olon tunnetta, toisaalta lisää syyllisyyttä mut ainaha voi syödä lisää nii ei tunnu pahalta,  ja kierre on valmis.

Jos lopetan pelaamasta tai syömästä tai dataamasta yleensä mut valtaa mieletön ahdistus.  Suunnattomakta tuntuva tyhjyys ja merkityksettömyys ja liian semmoi tunnemyräkkä jota en halua joten siks palaan tekee kaikkee mikä mua auttaa unohtaa ne.

Ongelmana tässä on vielä sekin et mä en pysty nukkumaan. Koska sillon kans valtaa kaikki ajatukset mielen. Joten mun pitää tehdä kaikkee mahdollista kännykällä ja koneella nii kauan kunnes simahdan ja on pakko nukkua. Joskus se tapahtuu vasta aamu kahdeksalta.
Eikä se oo kovin tervettä..

Ai miks Jumala on totta otsikossa?
No tänään ja eilen onki merkillinen poikkeus rutiineissa.
Eilen oli joku äärimmäisen ylitsepääsemätön meininki ja mä en ees  noussu sängystä. 
Aloin rukoilee. Yleensä mä oon vaan pelannu ja hukuttanu kaikkeni siihe.. mut nyt tiesin et ei MIKÄÄN auta.
Muu kuin rukous.

Emmä tiä miks mä oon skipannu rukouksen.  No ehkä siks et sillo mä rupeisin käsittelee asioita. Ja se pelottaa. Toisaalta Jumala haluu et mä annan kontrollin hänelle ja siten myös mun ei tarviis huolehtia. Mut sekin pelottaa.  Kontrollin menetys. Luotto Jumalaan on hukassa.

Ok no eilen mä sit rukoilin. Aika heikosti.  Kuiskasin vaa et joo tiätsä Jumala mua masentaa... joo ja eipä muuta emmä tiiä mitä sanoa. ..
Sit jotenki jotain aukes... mä aloin itkee, ja se ei oo nykyään helppoa, oon paennu tunteita nii paljo et itkemine  ei oo itsestäänselvyys!
No kuitenki mä itkin. Ja rukoilin.
Ja kohta jo ylistin ja huomasin kuinka konkreettisesti paha olo väistyi. .
Ja olin siinä jonki aikaa rukouksessa.. seisoin ja olin polvillaa ja kaikkee.. sit mä jaksoin lähtee liikenteesee. 
Mä en paennu tunteita peleihin. En syömiseen.  En mihinkää muuhunkaan ..
Vaan mä rukoilin ja Jumala autto mua, mua ei satuttanu tai mä en romahtanu vaik itkin. Vaan se anto voimaa.

Sit mä lähdin liikenteeseen ekaa kertaa moneen päivään- viikkoon ilman et eka pelasin tarpeeks kauan et unohdin kaiken et pystyin lähtee. .

Sit myöhemmin mä siivosin. Järjestelin huonettani. Ja mä halusin tehdö sitä ja haluan yhä.  Merkillistä!! ( ne jotka mua vähänkin tuntee nii ymmärtää et ei oo normia tällainen!)

Viel on paljo siivottavaa mut se et haluun pitää huolta omasta huoneesta ainakin välillä on... aika ihme..

Tänään.  Mä nukuin kyl pitkään mut eile menin suht ajois nukkuu.  1-2 aikaa. Sanoin illalla Jumalalle et auta mua nukahtaa ku se on nii vaikeeta.

Nii siis tänää. 
Mä halusin pitkästä aikaa alottaa päiväni rukoilemalla. Ja nyt tajuan taas pitkän ajan jälkee miten Jumala ja Pyhän hengen läsnäolo on ainut joka voi mulle antaa elämän tarkoituksen.  Ja se et Jeesus on kuollu mun puolesta ja on valmis kantaa kaikki mun taakat..

Tänää mä rukoilin et kaikki taakat olis pois tältä päivältä ja et mua ei ahistais. Ja kaikkee..
Nii tiiättekö..
Mua ei ahista! Ja siis normisti mua ahistaa joka päivä.  Ehkä kerran kahdessa viikossa on päivä että ei ahdista.

Mulla on semmoi .. normaali olo.
Toki paljon on asioita mitä pitää käsitellä ja ne saattaa ahdistaa ja itkettää ja masentaa..
Mut se et mua ei kokoajan tuntuis pahalta... siihe tarviin Jumalaa.

Tänää mua ei ahista ja kiitos siitä kuuluu Jumalalle joka ON Totta.

Päivä kerrallaan. Enkä luovuta! !

Selviytymistarinoita

Istun lasitetulla parvekkeella auringon vinosti paistaen lattialle,

Kulho viinirypäleitä vieressä ja taivaalla vaan muutama hassu pilvi.

Vieressä pöydällä on paperia ja kyniä,  

jotka jäi eilen siihen kun kirjoitin kirjettä ulkomaille. 

Ihana rauhallisuuden tunne, ei oo mihinkään kiire, ei ahdista eikä stressaa

.

Kirjoitin eilen kirjettä raamattukouluuni, kuulumisia syksyn jälkeen.

Kävin läpi asioita kirjeessä, joita olin jo melkein unohtanut tai halunnut unohtaa...

Mutta kuitenkin sellaisia, joita on pakko käydä läpi, jotta voi mennä eteenpäin.

Mulla on ollut tapana sen jälkeen kun lähdin Vladivostokista lähettää sinne kerran vuodessa

jotain terveisiä Suomesta. Oon nimenny paketit "Finnish survivor kit" ja seuraavat ollu sit Vol 2/ Vol 3..

Viime syksynä mun lahja Raamattukoulun johtajan häissä oli "Finnish survivor kit - Wedding edition"

Häät pidettiin Sveitsissä, oli  mielettömän upee reissu. En ollut nähnyt ketään raamattukoulusta sen loputtua.

Viime syksynä käytiin kaveriporukalla myös Pietarissa, olin Venäjällä ekaa kertaa sen jälkeen, kun lähdin pois Vladivostokista ja raamattukoulusta 2011 Maaliskuun 1 päivä.

Huikee tunne!

Sitten alkoi koulu Jyväskylässä...

On pitänyt kertoa tää juttu jo aiemmin, mutta en oo jaksanu/ viittiny.

Ai niin mikä juttu? Niin siis se et miten ihmeessä mä oon Jyväskylässä. Miks just tänne?

 oli Heinäkuu 2013 eli aika tasan vuos sitten, vähä yli tosin, se oli alkuheinäkuuta.Mä olin saanu tiedon etten pääse Kuvataidekouluun Imatralle ja olin et GOD WHYY???Ja koska... tarvitsin päästä pois Mikkelistä, olin niin rikki mennyt henkilökohtaisista syistä ja Mikkelissä ei oikein ollut edes enää mitään mitä tehdä...Niin mä vaan halusin pois , iha mihi vaa.Kello oli jotain 2 aamuyöstä ja sanoin Veeralle facessa et nyt päätetään paikkakunta mihi mä meen. Tein jonku mielenkiintosen laskukaavan tyyliin "3*X -6 " Jossa X oli mun tai Veeran päättämä luku, Ja sitten sen luvun tuloksen perusteella laskin Suomen Kunta/Kaupunkilistasta järjestyksessä mihin kaupunkiin osuu, ja sitten päätetään silleen se kaupunki.Rändömisti tuli valkattua siis 4 kaupunkia, ja sitten itse valitsin kolme. Kirjotin ne paperilapuille ja laitoin hattuun. kuvasin Veeralle valokuvina jännitysmoumentteja.Skeptinen rukous Jumalalle, et tulis oikee kaupunki...Ja sit nostin hatusta Jyväskylän! Ja sit vaan etsin paikan mihin mennä siellä!

Kuntalistassa oli muuten ainakin Laitela, Kotka, Pori, Kuopio, Jyväskylä ja sit kaks muuta, joita en muista.

 Mut Täällä nyt ollaan, siinä syy. Jumalallakin on huumorintajua vissiin, koska tää on just oikee paikka missä mun on pitäny olla, niin monesta näkökulmasta katsottuna...

Aloitettuani koulun Kristillisessä opistossa kävin joka keskiviikko nuortenilloissa helluntaiseurakunnassa.

Aluks mun oli tarkoitus kiertää eri seurakuntia, ja kattoo mikä olis se sopiva kotiseurakunta.

Mikkelissä kuuluin helluntaiseurakuntaan, mutta ne halunnu sen olevan syy miks just menisin aina helluntaiseurakuntaan. Oli tarkoitus mennä jossain vaiheessa vapikselle, mut siihe tuli este ja sit vaan päädyin hellareiden iltaan ja siitä ekasta illasta lähtien koin olevani oikeessa paikassa. Pystyin olee heti suoraan oma itteni ja muistan ku itkin joka keskiviikko ja kävin joka kerta rukouspalvelussa.

Mulla oli paljon asioita, jotka jätin Mikkeliin, joita en jaksanut käsitellä tai yritin päästä yli.

Mä yritin alottaa uutta elämää toisella paikkakunnalla, mut kuitenkin jotkut asiat sito mua entiseen ja halusin päästä niistä yli. Koin Jyväskylän hellareiden nuortenillat tosi hoitavina ja ne autto mua eteenpäin.

Liityin sitten sinne aika pian, olisko ollut kuukaus pari sen jälkeen kun olin opiskellut paikkakunnalla.

Tiesin vaan et tää on mun koti ja täällä mun on hyvä olla.

Jossain vaiheessa syksyllä mun iskällä oli keuhkokuume. Iskän elämäntilanne on hyvin vaikee ollut fyysisesti ja henkisestikin. Hän asuu yksin ja on monia sairauksia. Keuhkoahtauma, Diabetes, Sydämen vajaatoiminta ja jaloissa ongelmia, joten kävely ilman rollaattoria ei ole aina mahdollista. Joskus ei pysty kävelemään ollenkaan.

Keuhkokuume toistui saman kuun aikana ja lääkärit rupes tutkii et mikä on vialla.

(Tosin ne ei olis kuvannu keuhkoja ellei iskän äiti, eli mun mummi olis kovistellu niitä... ne ei ajatellu et siinä olis mitään sen vakavampaa)

Selvis sitten syksyllä että jotain varjostumaa, kenties kasvain, on iskän keuhkoissa.

Mä olin sillo ollu noin kuukauden Jyväskylässä.

Tää oli ensimmäinen kerta sen jälkeen ku olin 1,5 vuotta sairaslomalla et olin jaksanut ja uskaltanut lähteä mihinkään kouluun, kun aiempi koulu piti keskeyttää, olin niin rikki ja väsynyt.

Tottakai nyt pelotti et jos iskällä olis jotain vakavampaa nii miten mä jaksaisin samaan aikaan koulua?

No tilanne eli kokoajan ja piti odotella tuloksia tuloksien jälkeen. vielä ei tiedetty siis et onko siellä keuhkoissa yhtään mitään.

Kävin koulua ja kävin seurakunnassa ja menin eteenpäin vähäisin voimavaroin mut kuitenkin jaksoin.

Lokamarraskuussa piti hakea soskusta tukea, jolloin selvisi että kun asun vielä Mikkelissä ja asun myös osittain Jyväskylässä, niin tukea pitää hakea kahdelta eri paikkakunnalta... Tarkoitus oli siis tehdä samat hakemukset , samat lomakkeet ja samat liitteet (joissa on aikas paljon työtä) Myös Jyväskylään, jotta saisi tukea taloudelliseen tilanteeseen.  Ne sit jäi, en niitä ehtinyt tehdä...

Lokakuun lopussa tai marraskuun alussa, en muista tarkalleen milloin

Sain puhelinsoiton.

Eräs mun läheinen ystävä oli aikomassa päättää päivänsä.

Ystävääni säästääkseni en aio kuvailla tilannetta tai kertoa yksityiskohtia.

Tarkotus ei ole paljastaa kuka hän on tai muutenkaan "repostella" tilanteella.

(Ja jos luet tätä, en ottaisi tuota puhelinsoittoa todellakaan pois, tai halua syyttää sinua tilanteesta

tai siitä miten se vaikutti minuun. Tärkeintä on että otit johonkin yhteyttä. oot rakas <3 br="">

Kerron vain oman osani asiasta.

Olin valmiustilassa pitkään, jotta asia selviäisi, ja lopulta sitten onneksi selvisi.

Olin shokissa, mutta vasta jälkikäteen. siinä tilanteessa tiesin että mun pitää pystyä toimimaan,

eikä järkyttyä tai jotenkin lamaantua. Käytin siis kaikki voimavarani siihen että pysyn järjissäni.

Tiesin että tarvitsen itse käydä tuon tilanteen läpi jollain tavalla, että miten se vaikutti omaan psyykkeeseeni

Kirjoitin sinä iltana pitkän tekstin "Mitä tänään oikein tapahtui" - jossa käsittelin koko kuluneen päivän tapahtumat ja sen miltä minusta tuntui ja sen ettei asia ole minun vikani tai minusta riippuvainen. Terapioin siis itseäni, koska tiesin että en pysyisi kasassa ilman sitä.

Kävin myös koululla juttelemassa asiasta yhden pastorin kanssa.

Viikko eteenpäin tuli tieto siitä että iskällä löydetty kasvaimen epäily onkin syöpä. Eli pahalaatuinen kasvain keuhkoissa. isokokoinen pahalaatuinen keuhko oikeassa keuhkossa.

Se oliko leikkaus mahdollista ei ollut vielä tiedossa. Epäiltiin että ei ole mahdollista, sillä iskä sairastaa nii paljon ja on ylipainoinen ja huonokuntoinen

Olin siis itse tilanteessa jossa olin aloittanut koulun uudella paikkakunnalla,

Ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun lopetin koulun henkisen uupumuksen takia.

Kävin seurakunnalla itkemässä asioita, jotka jätin Mikkeliin, jotka satutti mua paljon....

Olin auttanut ystävää, jottei hän tappaisi itseään.

Ja sitten iskällä todettiin syöpä.

Niin siinä sitten tais jäädä ne soskun paperit tekemättä sinne Jyväskylään....

joten en saanut sitten taloudellista tukea sieltäpäin ollenkaan.

Sitten alkoikin selviytyminen. Jonkunlainen... yritän mennä päivä kerrallaan ja jaksaa sen minkä pystyn

ja tehdä sen minkä pystyn vaikka en yhtään tiedä kuoleeko iskä kohta ja mikä mun oma henkinen terveydentilanne on tai ... ilmottaako joku muu kohta että haluaa tappaa itsensä.

En muista paljoa loppusyksyn tapahtumista, nämä on ne jotka hallitsi, muuten en muista miten pärjäsin koulussa tai mitä kursseja meillä oli. Muistaisin varmasti jos kävisin läpi jotain kalentereita ja todistuksessa lukeneita kursseja...

Mutta jotenkin on iha sumussa ne ajat. vaikka siitä on hädintuskin puol vuotta mennyt.

Iskän leikkaus lähestyi.

Oli uusi vuosi.

Joululomalla ajattelin että saisin levättyä, mutta se olikin pahempaa kuin olla koulussa.

Koulussa sentään pysytin miettimään välillä jotain iha muuta ja hukuttaa asiat opintoihin.

Lomalla olin yksin n. 2 viikkoa ja olin tulla hulluksi.

Olin juuri muuttanut Joulukuussa Kangasniemelle, josta en tuntenut KETÄÄN

Silloin mietin et teinpä järkevimmän päätöksen ikinä muuttaa sinne.

(Syy miksi sinne muutin oli koska en löytänyt Jyväskylästä asuntoja, enkä jaksanut kulkea Mikkelistä asti, ja kämppä jossa mikkelissä asuin, oli niin vanha että siellä jäätyy talvella, joten oli pakko muuttaa talveksi pois)

Tosin eipä olisi tarvinnut vielä joulukuussa muuttaa , kovin paljon tuota lunta ei sadellut silloin ;)

Anyway, pääsin joululoman yli ja takaisin kouluun.

Voimavarat oli yhä entisellään, eli jaksoin jos jaksoin. Koululla tiedettiin tilanteeni ja sain käydä siellä aina sen verran kun pystyin, ja oon tosi kiitollinen siitä ymmärryksestä mitä Kristillisellä opistolla oli mua kohtaan <3 br="">Missä tahansa muussa koulussa en olisi jaksanut. JKO:n yhteisöllisyys ja se että siellä pidetään huolta toisista autto mua iha älyttömästi. Sellasta sais olla kaikkialla.

En ees muista oikeestaan milloin iskän leikkaus oli, mutta joskus helmi-maaliskuussa vissiin...

Se oli Jyväskylän keskussairaalassa. Eli aika lähellä mua. Mä olin siis lähin lähiomainen maantieteellisesti.

Leikkausviikon aikana mä olin melkein jokapäivä iskän luona käymässä sairaalalla. Ja olin iha palasina aina ku lähdin sieltä tai menin sinne.

Sinä päivänä kun leikkaus oli, mulla oli samaanaikaan hammaslääkäri.

Mun oli tarkoitus oman hammaslääkärikäynnin (joka piti olla rutiinitarkastus, ei mitään porauksia tmv.)

Soittaa iskälle et ollaanko siellä vielä hengissä, koska samoihin aikoihin olis loppunut iskän leikkaus.

Muistan sen että se oli torstai. en tosin muista mones päivä mitä kuuta. Muistan vaan että oli torstai.

Menin hammaslääkäriin koska oli jotain kipuja viisaudenhampaanpoiston jälkeen. Selvisikin että viisaudenhampaan poiston jälkeen viereinen juurihoidettu hammas (sitä oli juurihoidettu vissiin kaks vuotta..)

Oli tulehtunut ja eikä mitenkään vähän. Päätös oli että se piti poistaa... turhaanpa sitä sitten juurihoidettiin!

Olin et ok. sit mietin et no varmaan tässä varataan aikaa poistopäivään, kun sitten hammaslääkäri sanoi että poistetaan se samantien. Olin vaa mielessä että MITÄ ?? EI NYT !!

Tiesin että en pystyisi soittamaan iskälle sen jälkeen, ja voisi soittaa oikeen kenellekkään, ja mitä jos iskä ei selviäis? olin luvannut soittaa ja kaikki meni nyt ihan sekaisin.

Plus mä vielä pelkään hammaslääkäriä ja leikkauksia ja kaikkea.

Mulle annettiin puudutukset ja sitten alko heittää päästä.

Mä melkeen pyörryin siihen toimenpiteeseen, ennenku edes siis mitään tehtiin.

Hoitaja piteli mun jalkoja ylhäällä ja joku nosti käsiä ylöspäin, sitten alko vähän hellittää.

Hyvä puoli on se että en paljon ajatellut /tuntenut hampaanpoistoa, kun olin niin sekaisin.

Taksilla koulun kämpille koska olin niin sekaisin vielä... ihan kivasti tuli maksamaan 25 euroa se taksireissu.

Sain ilmotettua veljelleni että se vois soittaa iskälle koska mä en pysty...

Sitten kun iskä oli leikattu, iskä joutu teho-osastolle.

Sitten pääsi takaisin normiosastolle.

Sitten tuli seuraavana päivänä keuhkokuume ja joutui taas teho-osastolle.

Sitten se laski ja pääs takaisin.

Sitten nousi uudestaan, tulehdusarvot nous 500 asteeseen, kuume oli n 40 astetta,

Hengitys heikkoa ja iskä laitettiin hengityskoneeseen ,eikä tiedetty selviääkö.

Kaikki tämä tapahtui viikon sisällä leikkauksesta ja mä olin ihan sekasin.

Vierailin silloin neljänä päivänä viikosta iskän luona. Onneksi sain ystäviä mukaan, en olisi selvinnyt ilman niitä. Kiitos teille jotka olitte mukana <3 br="">

Aiemmin kun iskä oli ollut hereillä, en ollut itkenyt paikanpäällä, koska yritin olla iskän tukena.

Happimaskin kanssa iskä ei saanut juoda vettä, mutta sai imeä sellaisia ns. pieniä pesusienen näkösiä juttuja tikun päässä jotka on kastettu veteen. Joten annoin parin tunnin ajan iskälle semmoisia. Kastoin tikun veteen, nostin happimaskia, laitoin sen iskän suuhun, jotta se voi imeä sen kosteuden, otin ulos ja laitoin happimaskin, ja sitten taas kastoin tikun  veteen... tätä jatkui sitten kokoajan. Iskällä oli kokoajan jano.

Oltiin silloin teho-osastolla ja mukana oli kaksi ystävääni.

Pidin itseni kasassa ja olin iskää varten.

Kun viimein oltiin lähdössä pois, noin kahden tunnin vierailun päätteeksi,

Iskä sanoi mulle että etkai sä lähde?

Avuttoman näköisenä kattoi silmiin ja sanoi "Kuka mulle sitten antaa vettä jos sä lähdet pois?"

Se oli sydäntäraastavaa, jotain sellaista, missä tunnet itsesi niin...toivottomaksi... tiedät että et pysty auttamaan enemmän, mutta tuntuu kun pitäisi tehdä enemmän, olla enemmän läsnä... mutta ei pysty.

Sen jälkeen purskahdin itkuun kun olin poissa iskän luota. olin ihan rikki.

Seuraavan kerran sitten iskä olikin hengityskoneessa ja nukutettuna.

Itkin vaan kun olin iskän luona. ja rukoilin. itkin ja rukoilin.

Iskä näytti ... siltä kun olisi jo kuolemaisillaan. Lähellä se kävikin.

Mutta sitten tapahtui jotain. ei sinä päivänä, mutta parin päivän päästä. Tulehdusarvot laski ennätysnopeesti. Rukouksiin oli vastattu. pari päivää aiemmin ne oli ollu 500 hujakoilla ja nyt ne oli alle 100.

siinä missä kuume oli ollut 40 oli laskenut 37,5 asteeseen.

Iskä oli pystynyt jopa nousemaan ylös.

Parantuminen siitä oli takkuista. välillä päästiin kotipaikkakunnan TK:lle , välillä takaisin sitten Jyväskylään.

Sitten oli jo tovi oltu kotipaikkakunnan TK:lla ku ajattelin et nyt vihdoin tilanne on rauhoittunut.

Sitten se iski. Suunnaton väsymys.

Mä olin ollut selviytymisvaiheella kokoajan ,samalla tavalla kun silloin loppuvuodesta 2013 kaverin tukena puhelimessa. Piti pärjätä ja pystyä ja pitää ittensä kasassa iskän takia.

Sitten mä en enää pystynyt.

Mä olin jotekin iha ... sumussa.

Huomasin etten ollut käynyt missään terapia/Mielenterveysjutuissa pitkään aikaan kun en ollut ehtinyt. Asuin kahdella paikkakunnalla ja Iskän tilanteen huonontuessa en käynyt Kangasniemellä enää ollenkaan. olin viikonloputkin jonkun nurkissa Jyväskylässä.

Huomasin että tarvitsen keskusteluapua, mutta en saanut kehenkään yhteyttä. Kangasniemelle en silloin päässyt ja aikojen varauskin menisi seuraavalle viikolle.

Siitä oli ehkä viikko kun Iskän tilanne oli tasaantunut, ja olin päästänyt stressin laukeamaan, ja itseni tuntemaan asioita ja käsittelemään.

Tuli soitto iskältä "Syöpä on ehkä uusiutunut, joudun tulemaan hetipaikalla Jyväskylään"

Mitä? Mitä juuri kuulin?

Ei mä en pysty tähän... Olin shokin ja lamaannuksen ja järkytyksen ja epäuskon välimailla.

Sitten samana päivänä Läheinen ystäväni kertoo että yritti eilen itsemurhaa.

En reagoinut kovin voimakkaasti. Minusta oli imetty kaikki jo pitkän aikaa pois, joten en pystynyt

tunnetasolla ottamaan tuohon mitenkään kantaa. (Jos luet tätä, niin en todellakaan tarkoita ettenkö olisi välittänyt, mutta en vain pystynyt enää tuntemaan mitään, olisin muuten hajonnut)

Olin vaan et oho.

Oikeastaan se herätti mut vaan tajuamaan että... Mä en halua et mä ajaudun samaan tilanteeseen.

Että mä oon niin umpikujassa ja tarviin apua, että en osaa pyytää apua vaan teen jotain itselleni.

Samana päivänä menin nuorteniltaan

Siellä kerroin rukouspalvelijalle tilanteen. ja en että oon oikeestaan nyt viikon jo halunnu tappaa itteni, en oo vaan sanonut sitä kenellekkään, koska en oo halunnu sanoo sitä ääneen ettei se tuntuis sillon todelliselta.

Tän rukouspalvelijan kanssa sitten samana iltana istuttiin päivystyksessä, jotta saisin apua.

Jäinkin sitten yöksi sinne. ihana et ne otti tosissaan, ne ei päästäny mua kotiin tuossa mielentilassa.

Viereisellä pedillä siellä oli joku humalainen öykkäri (tai no ei iha viereisellä mut samassa huoneessa)

Laitoin kuulokkeet korville ja nukuin autuaasti. Olin turvassa.

Anto ne vissiin jotain nukahtamislääkettäkin.

Mut siitä hetkestä lähtien mä aloin hakee apua itselleni.

Koska tiesin et mä todellakin tarviin tukea.

En muista taaskaan kaikkea, muistan vaan että menin eteenpäin.

Iskän syöpä ei ollut loppupeleissä sit uusiutunut, Kiitos Jumalalle.

Iskä voi nyt paremmin ja pystyy jopa kävelemään ja hengittämään ja elämään suht normaalisti.

Tietenkin on ne kivut ja sairaudet mitä ennenkin, mutta syöpä on poissa.

Syöpä ei oo uusiutunut, silti syksyllä alkaa solumyrkkyhoidot, vissiin ennaltaehkäsemää sen uusiutumista tmv.

Ne tulee olee rankat hoidot ja en tiedä pysytnkö olee tukena...

Mutta ainakin tiedän et mä en voi olla kenenkään tukena ellen hae itselleni apua.

Ja tärkeintä on pitää itsestä huolta. Ensimmäisenä minä, sitten muut. se on pakko mennä niin jos haluaa olla avuksi muille.

Pääsin koulunkin loppuun asti ja sain yllätyksekseni stipendin , vielä suuremmaksi yllätyksekseni sain toisenkin stipendin :D ! Wow... iha ihme meininkiä.

Kesällä alko sairasloma koska... no koska olin niin väsynyt. Oon saanu vaa levätä.

Tämä kirjoitus on ensimmäinen kerta kun käsittelen koko vuoden tapahtumat ja jotenkin saan levon sen kanssa miten asiat on mennyt.

Oon myös äärettömän kiitollinen Jumalalle siitä et oon just tässä.

Se miten oon pystynyt selviytymään tähän hetkeen ,vaikka välillä tuntu ihan toivottomalta.

Ilman Jumalaa, ilman ystäviä... ilman perhettä.... ilman tukiverkostoa en olis tässä :)

Kirjoittaessani kirjettä sinne Vladivostokkiin aloitin sen niin että "en oo kirjottanu teille, koska en tiedä olisko mulla mitään rohkaisun sanoja, tai mitään ylipäätään sanottavaa, kun oon ollu niin väsyny, et tuntuis turhalta kirjottaa"

Kun olin kirjoittanut niille mitä mulle oli tapahtunut vuoden aikana tajusin että tää jos mikä rohkaisee.

Se että mä oon käynyt läpi näitä asioita ja SELVINNYT on varmaan rohkaisevinta ikinä.

Mahdollista on selvitä, iha mistä tahansa.

Varmasti on niitä jotka käy vielä rankempia asioita läpi,

Mutta mä uskon et mistä tahansa voi selvitä, ainakin mä oon selvinny nii monesta,

Että voin oikeutetusti sanoa niin. :)

Älkää koskaan luovuttako!

Siunausta loppukesään!

Viinirypäleet maistuu hyvältä hellepäivänä. On niitä vielä muutama kulhossa jäljellä 

Ne virkistää kivasti, ku muuten on niin kuuma.

 Hiki valuu pohkeita pitkin ku aurinko lämmittää jalkoja.Uimaan tekis mieli, ehkä meenkin myöhemmällä.   

 Nyt aion vaan olla tässä hetkessä, nauttia ja kiittää Jumalaa tästä levollisuudesta!

Vesitilkka vai sokerikakku?

Toiselle lapselle onnellisuus merkitsee kimalteella ja vaahtokarkeilla kuorrutettua synttärikakkua ja uuden uutta älypuhelinta kaikilla herkuilla ja toiselle sitä että äiti pystyi viettämään lapsensa kanssa yhden päivän kuukaudessa selvinpäin ja kolmas on onnekas jos tänään saisi vettä juodakseen.

Yksi on tottunut tasaiseen arkeen ja taloudelliseen turvaan , saanut huolenpitoa ja rakkautta lapsena, joten sen tuoma tasainen tueva ei välttämättä riitä tuomaan aikuisenakaan tyydytystä, vaan halutaan jotain ekstraa ja hemmottelua jotta tuntisi onnellisuutta.

Toinen yrittää pärjätä omin neuvoin lapsuutensa ja hoivaten itse vanhempaansa ja on sysännyt syrjään omat toiveensa, niin aikuisena ei välttämättä osaa enää vaatia itselleen mitään.
Ehkä onnen hetket tai tyydytys tulee toisia tukiessa, koska se oli hänen paikkansa jo lapsena.  Antaa ja antaa muttei koskaan saada.

Siinä missä ensimmäinen on enemmän saanut jälkimmäinen on vain antanut ja tyytynyt osaansa.

Kolmas ei tiedä näistä mitään eikä häntä enää ole olemassa muiden ollessa aikuisia, koska kuoli alle kymmenvuotiaana.

Mitä minä odotan elämältä?
Mihin tyydyn ja mikä tekee onnelliseksi?

Ennen se olisi varmaan ollut esim. Koulutus, varma talous, uusi tietokone, uudet elokuvat, ystävät,  jne.
Lapsuudellani on väliä siihen mihin olen tottunut,  mutta elämä myös muokkaa myöhemminkin.

Minulla oli lapsena perusturva, sain ruokaa ja ei tarvinnut pelätä jäävänsö kodittomaksi.
Sitten myöhemmin tuli asioita mitkö horjutti tuota idylliä ja myöhemmin omassa elämässä alkoi asiat rakoilla.

Mutta se että olen tässä nyt kertoo siitä että olen selvinnyt. 

Mistä löydän onnea tänä päivänä?

Pienistä hetkistä.

Elämä ei ole varmaa joten se missä olen nyt on tärkeintä.

Luonto ympärillä,  vaatteet päälläni ja se taloudellinen turva mikö on tälle päivälle suotu.
Linnut jotka lentävät vailla huolta.

Aisteistani, jotta näen ja kuulen.
Maistan ja haistan. Tunnen.

Tunteista.
Musiikista jota kuuntelen tällä hetkellä. 

Onnea voi myös tuoda tulevat asiat ja niiden suunnittelu,  mutta en halua niiden hallitsevan liikaa. Tarkoitan ettö laittaisin luottoni tulevaan. .koska se on tuntematonta.

Vaikka en voi tietää millaista on olla ilman vettä,  uskon ettei hän joka on vedettä mieti sitä saanko huomenna vettä, koska tämän päivän haasteet ovat jo aivan tarpeeksi.

Samoin myös onnellisuus voisi tulla siitö pienestä vesitilkasta. Se on mitä minulla olisi nyt.

Jumala ei turhaan sano että jokaiselle päivälle riittää murheensa.
Tai että hän on luvannut täyttää tarpeemme.

Silloin kun olemme kyllöisiä ja ravittuja ja meillä on enemmän mitö tarvitsemme voimme unohtaa sen keneltö se kaikki on tullut. Kuka on siunannut elämäämme. 
Kuka kuoli jotta me saisimme elämän ja kuka uhrasi poikansa meidän tähtemme.

Se mikö meillä on ei enää riitä onnellisuuteen jos emme ymmärrä sen tulevan Isältämme. Jos sanomme "minun palkkani turvasi meille hyvän elannon vuosiksi ja nyt siitä riitti jopa tähän etelänmatkaan" annamme ansion itsellemme.

Tai jos emme enää pysty ottamaan vastaan ilolla mitään hyvää minkö taivaallinen isämme meille haluaisi antaa silloin me saatamme katkeroitua.  Kun on tottunut aina antamaan toisille vääristä syistö, ei osaa ottaa vastaan. 
Silloinkin Jumalan siunaamat onnen hetket menevöt ohitsemme.

Saatamme syyttää jumalaa että hän ei siunaa kun oikeasti syy on siinä ettei osaa ottaa vastaan. 
On tottunut tekemään paljon itse mutta sitten vaikka sairastumisen kautta tulee pysähdys.  Miksi Jumala sallit tämän?  Kysytään.
Miksi kun olen aina pärjännyt yksin ja nyt en pärjää enää.

Jumalan lahja voikin olla taito oppia pyytämään apua. Olemaan se jolle annetaan. 
Jumala ei näe sairautta siinä tilanteessa heikkoutena tai kirouksena vaan lahjana joka auttaa ihmistä olemaab onnellinen elämässä myöhemmin kun hän hyväksyy sen että tarvitsee muita.

Miten minä ja sinä voisimme löytää elämässämme sen vesitilkan joka toisi onnea tälle hetkelle olosuhteista riippumatta?

En usko että on olemassa hyvö ja huono-osaisia. Tai voimme nimittää koditonta huono-osaiseksi ja lääkäriksi valmistunutta hyvä osaikseksi.

Mutta se ei kerro mitään Jumalan silmissä. 
Jumalan siunaus on kaikkien osaksi.
Uskon että mitä enemmän me olimme löytämään Hänen avullaan onnen hetkiä siitä mitö meillö jo on me opimme ottamaan vastaan toisilta sitä mitä meiltä puuttuu ja antamaan omastamme sen mikö meille on ylimääräistä.

Miten voisin tänään löytää onnellisuutta?
Miten voisimme tänään toiset tehdä onnellisiksi?

Jumala auttaa jos ei itse keksi.

Open your eyes to the beauty of the life with God ♡♡

Siunausta sunnutaille!

Shadow dance

Youtube video (Shadow dance)

Oivallus

oon oppinu pyytää apua.

Vaude. Vitsit Jumala on kasvattanut mua hyvin.  Ja ihmiset.  Jumalan mun elämään antamat rakkaat murut ♥

Hetki-ikuisuus

Jos huomaa että hetket tuntuu ikuisilta, joskin hyvin tutunoloisilta verrattuna johonkin hämyiseen vuosiem takaiseen olotilaan, mitä silloin kannattaa tehdä?

Antautua siihen hetken monituntisuuteen ajatusvirtaan vai paeta sitä tusinaviihteeseen, päättömiin juonikuvioihin ja draamaan?

Merkitsisikö Antautuminen luovuttamista vai pikemminkin hyväksymistä?

Voiko luovuttaminen olla hyväksymistä?

Hetkessä ehtii tapahtua paljon,  vaikka oikeastaan ei tapahdu mitään.
Sisäinen ajatuskulku menee luotijunan lailla kun taas arjen pyörimisnopeus on lähes olematonta.

Ristiritaisuus siinä ajatuksessa että tapahtuuko nyt liikaa asioita vai eikö mikään mene eteenpäin? 

Onko sillä edes väliä vai onko tämä kaikki pohdinta vain suurempien kokonaisuuksien ajattelemisen välttelyä? Vai onko nämä juuri niitä suuria kokonaisuuksia,  taustavaikuttajia kaikkiin muihin asioihin?

Syy elää on selvä,
Syy kuolla on.. epäselvä?

Käykö jokainem joskus läpi vaiheen jossa miettii olemisen merkitystä?
Sekin on selvä. Se merkitys.

Voimattomuus vain saa merkityksenkin joskus katoamaan mielestä.
Vaikka kyllä se siellä on. Ja aina ollut.
Se merkitys siis.
Se syy elää. 

Kuten sanoin se on selvä.
...

Puistossa ei ole oikein ketään.
Linnut laulaa ja tuuli henkäilee

Rauha on hetkessä. Tässä pitkässä.
Tällä hetkellä siis.

Joskus se hetken venyminen ei haittaa. Kuten nyt.
Tämä.voisi jatkua. 
Ei paineita.

Mutta kun paineet iskevät tietoisuuteen,  hetki saisi olla lyhyempi.

Mutta mitäpä siitä nyt.
Nyt paistaa aurinko hieman pilvien läpi, hengitys kulkee ja on sapuskaakin nautittu.

Huolettomuus tässä hetkessä
Se tuntuu hyvältä.

-hj-

Ekstrovertti vs. Introvertti

Netissä on paljon kaikenlaisia persoonallisuustestejä, ja ihmisiä voidaan määritellä erilaisiin luonnekategorioihin, mutta voivatko ne silti kertoa kaiken itse ihmisestä?


Monesti sanon myös että olen ekstrovertti jos pitäisi valita ekstrovertin ja Introvertin väliltä...
  Yleisesti ottaen olen aina ajatellut että ekstrovertti on ulospäinsuuntautunut ja introvertti sisäänpäinkääntynyt, jolloin näistä olen ehdottomasti tämä ensimmäinen...
Mutta jos lähtee miettimään mitä kaikkea muuta se luonnekuvaus tarkoittaa huomaankin ettei asia ole niin yksiselitteinen

Olen korostanut kohdat keltaisella jotka mielestäni sopivat itseeni
Ja vihreällä mitkä eivät sovi itseeni

Wikipedia:

"Introvertti ja ekstrovertti ovat psykiatri ja psykoterapeutti Carl Jungin vuonna 1921 julkaisemassa psykologisia tyyppejä esittelevässä kirjassa kuvattuja persoonallisuuden piirteitä."
Wikipedia jatkaa:"Introvertti on henkilö, joka on sisäänpäin kääntyneempi ja miettii tekojaan enemmän kuin ekstrovertti. Introvertiksi kuvaillaan joskus henkilöä, joka pitää itsenäisestä toiminnasta enemmän kuin sosiaalisesta, mutta tämä on enemmän käyttäytymyksellinen kuin kognitiivinen kuvaus. Ennen kaikkea introvertti saa energiansa omasta itsestään, ja jatkuva muiden kanssa vuorovaikuttaminen reaalielämässä pikemminkin vie sitä häneltä kuin ylläpitää sitä. Introvertit tarvitsevat omaa rauhaa ”ladatakseen akkujaan”."

"
""Ekstrovertti suuntautuu ihmisiin ja asioihin ympäristössä päinvastoin kuin introvertti. Ekstrovertti saa energiaansa vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa kasvotusten.Ekstrovertit hakeutuvat tilanteisiin, joihin liittyvät muut ihmiset ja heidän kanssaan vuorovaikuttaminen. Ekstroverteillä saattaa olla vaikeuksia keskittyä esimerkiksi opintoihin, ellei opiskelu tapahdu pienessä vuorovaikuttavassa piirissä. Koska ekstrovertit ovat ulkoisesti referensoituneita, he eivät kiinnitä yhtä paljoa huomiota tunteisiinsa ja puhuvat ennen ajattelemista. Muun muassa tämän takia ekstroverttejä pidetään impulsiivisempina, koska he eivät ota aikaa reflektoidakseen tilanteisiin, toisin kuin introvertit."

Joten voisinko sanoa että olen Ekstrovertti siten, että nautin ihmisten kanssa olemisesta ja vuorovaikutuksesta, välillä huomiosta ja minulle on luontaista jutella erilaisten ihmisten kanssa, ja olen monesti impulsiivinen.
Mutta kuitenkaan en koe että saisin energiaa suurista ihmismassoista ja kaveriporukasta vaan tarvitsen
t o d e l l a k i n OMAA rauhaa, kun olen ollut ihmisten kanssa tekemisissä.
Jos ekstroverteille on ominaista se että ei pysty keskittymään opintoihin suuremmissa porukoissa
niin silloin en voi sanoa olevani ekstrovertti. Pystyn mielestäni tietyissä tilanteissa hyvinkin blokkaamaan ympärillä olevan hälinän ja keskittymään yhteen asiaan ilman että mikään häiritsisi

Joskus todellakin sanon asiat ennen kuin pohdin ensin, mutta myös saatan käyttäytyä aivan päinvastaisesti, eli pohdin pitkään ennenkuin sanon mitä olen miettimässä.

Minua siis ei ainakaan voi lokeroida tällä perusteella kumpaankaan mustavalkoisesti.
Tiedän ihmisiä jotka ovat enemmän introverttejä kuin minä, ja heillä ei ole näitä ekstovertin piirteitä mitä minulla, mutta tiedän myös että on heitä, jotka nauttivat sosiaalisista tilantiesta paljon enemmän kuin minä, jolloin itse tunnen itseni melkein jopa ahdistuneeksi. Liika on liikaa.

Jos olisin "täydellinen ekstrovertti" en ahdistuisi sosiaalisista tilanteista oikeastaan ollenkaan ja saisin energiaa ihmismassoista. Kuitenkin koen että nautin paljon yksinäisistä hetkistä ja asioiden pohtimisesta, kirjoittamisesta, lukemisesta. Yksinäisyys on todella ihanaa.
Mutta en ole myöskään "täydellinen introvertti" joka (tämän luonteenkuvauksen perusteella) voisi ilmeisemmin hengailla yksin  kauankin, eikä tarvitsisi ihmisiä niinkään paljon... Koska nautin myös ihmisten seurasta...

Itse tiedän kun on aika NYT tarvitsen ihmisiä NYT tarvitsen vuorovaikutusta ja saatan olla hyvinkin lennokas ja haluan jutella ja kommunikoida ja tutustua ... ja saatan näyttää todella ekstrovertiltä ,
Mutta sitten sille saattaa tulla stoppi että ei nyt enempää NYT tarvitsen omaa rauhaa...

Mutta näiden välillä tasapainottelu ei ole aina helppoa, sillä saatan olla juuri antautunut johonkin sosiaaliseen tilanteeseen ja olla vauhti päällä, kun tulee vaan tunne et nyt on liikaa ja haluan olla yksin. Olisi ehkä helpompi jos voisin mennä loppuun asti sosiaalisena ihmisenä ja nauttia siitä hetkestä... kuin että kesken kaiken tulee fiilis että nyt äkkiä johonkin yksin ja pian...

Olen monimutkainen, mutta auttaa jo tiedostaa tämä piirre itsessäni.

Tällä hetkellä olen vissiin introvertti kun käsittelen tätä asiaa itseni kanssa ja kirjoitan ylös. olenko ekstrovertti koska haluan että muut lukevat tämän ja jaan tämän tarkoituksella muiden näkyville?
Jaa-a sitä voi pohtia ;)