Mikä sinulla on kädessäsi?

Eräs ihminen sanoi alkuvuodesta jotain, joka jäi mietityttämään mua . Jumala alkoikin sitten puhumaan mulle tuosta asiasta myöhemmin. Asia, josta en edes tiennyt että  mun kuuluisi ajatella siitä eri tavalla

Mä olen suurimman osan ajasta aikuisena tiennyt vahvasti, että haluan elää koko elämäni Jumalalle. Oikeastaan olen sanonut ne sanat, että luovutan kaikkeni varmaan jo aikaiseminkin kuin täysi-ikäisenä, mutta vasta myöhemmin sen merkityksen alkoi tajuamaan. Eiku mitä mä oikein puhun? Siis tuskin koskaan lauseen "Luovutan kaikkeni Jumalalle" merkitystä tajuan. Se on jotain aivan käsittämättömän suurta... ja tuntuu että kun sen sanoo, on liian pieni ja liian heikko ja kykenemätön edes toteuttamaan sitä. Onneksi Jumala ottaa käyttöön sen mitä meillä on antaa. Jumala ottaa käyttöön sen "mikä sinulla on kädessäsi"

2 Moos. 1-3
1. Mooses vastasi ja sanoi: "Katso, he eivät usko minua eivätkä kuule minua, vaan sanovat: 'Ei Herra ole sinulle ilmestynyt'". 2. Herra sanoi hänelle: "Mikä sinulla on kädessäsi?" Hän vastasi: "Sauva". 3. Hän sanoi: "Heitä se maahan". Ja hän heitti sen maahan, ja se muuttui käärmeeksi; ja Mooses pakeni sitä. 

 Mooses ei uskonut, että hän pystyisi menemään Faaraon luo ja puhumaan Jumalan auktoriteetilla
"eivät he usko minua" . Mooses oli paimen, ja hänellä oli sauva.
Jumala olisi toki voinut antaa hänelle aivan mitä tahansa; valtavat lihakset, jykevän leuan, sadan ihmisen voimat, mitä vain nyt keksiikään. Mutta ei, se mitä hänellä oli kädessä, se riitti Jumalalle.

Kun luovutan kaikkeni, niin se vaan tarkoittaa, et mitä mulla on, niin annan sen Jumalan käyttöön.
Se tuntuu jotenkin inhimillisestä näkökulmasta niin pieneltä, jotenkin et tekis mieli sanoo Jumalalle "hei, mä annan sulle kaikkeni, annatko mulle vaik taidon lentää tai vaiks lukee ajatuksii, nii sit mä voisin tehokkaammi tehä sulle juttuja, ja niinku olla cool muiden silmissä..."

Mä niiiin monesti kelaan et mä en riitä. Mä haluan luovuttaa kaikkeni, mut mä en riitä. Mut sit kuitenkin sanon et ok, tää on mun ajatus, ja sä et sano raamatussa et mä en riittäis tällasena

1. kor 1: 27,2827 Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. 28 Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin.

Se että on heikko, ei tarkoita etteikö olisi kykenevä olemaan Jumalan käytössä.
Ja oikeastaanhan me kaikki ollaan heikkoja. Itse sanoisin ,että on
1. heikkoja, jotka luulevat olevansa vahvoja, mikä voi hidastaa tai jopa estää Jumalan työtä heissä. 2. 2.heikkoja, jotka tiedostavat olevansa heikkoja, mutta luulevat itse, että se hidastaa tai jopa estää Jumalan työtä heissä
3.  sitten on niitä heikkoja, jotka esittävät vahvaa, mikä ei ainakaan helpota Jumalan työtä heissä...

Sitten
 4. heikot, jotka tiedostavat heikkoutensa, mutta ovat sisäistäneet tämän korinttolaiskirjeen kohdan, jossa sanotaan selkeästi "Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen,  mikä on jotakin", ja uskovat ettei heikkous ole este Jumalan työn toteutumiseen heidän elämissään.

Kohta päästään tuohon kohtaan mitä sanoin alussa, ei ihan vielä...

Mulla on siis ollut jo vuosia kutsu Jumalan valtakunnan työhön. Itse sanon, että lähetystyöhön (pitää muistaa lähetystyön olevan todella monimuotoista, eikä rajotu siihen että mennään bambumajoihin asumaan koko loppuiäksi) Oikeastaan lähetyskäsky on meille jokaiselle Jeesukseen uskovalle.
"Menkää siis  ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni..." (Matt 28:19)
Jokaisella sen täytäntöönpano on erilaista. Minä kuitenkin koen, että tarkoituksenani on antaa sen työn, jota tulenkaan koskaan tekemään lähetystyölle, Jumalan työlle.
En osaa sanoa, lähdenkö johonkin tiettyyn paikkaan, teenkö jotain tiettyä asiaa Suomesta käsin... vai käynkö kenties välillä jossain... mutta tiedän, että jos Jumala sen suo, elämässäni lähetystyön tekeminen, sen tukeminen, ja siitä kertominen on suuri osa elämääni.

Tähän liittyen olen rukoillut ihmistä, jonka kanssa voisin jakaa tämän näyn. Puolison, joka voisi olla osana sitä Jumalan kutsua ja tehtävää tässä maailmassa, niin kauan kuin elämää riittää.

Nyt sitten tämä asia, joka pysäytti minut miettimään...

Eräs ihminen kertoi eräässä tilanteessa, kuinka hänen lähetyskutsunsa ei ole riippuvainen puolison löytymisestä, vaan hän on valmis astumaan johonkin tiettyyn missioon, jos Jumala hänelle niin ilmoittaa, vaikka hänellä ei olisi ihmistä rinnalla, joka jakaisi tämän näyn.

Tämän kuultuani mietin kauan, että miten se nyt noin voi olla... (eri asia on , jos olisi kutsu olla ilman puolisoa loppuelämän)

Minä olin siihen päivään asti, ja jonkin aikaan sen jälkeenkin hyvin vahvasti sitä mieltä, että minä en astu siihen tiettyyn Jumalan mulle tarkoittamaan tehtävään ennenkuin olen löytänyt ihmisen joka minua siinä tukee. Tämähän kuulostaa ihan hyvältä, eikö? Siltä, että odottaisin jotain, joka voisi olla osana tätä näkyä ja siten voisimme yhdessä palvella Jumalaa.

Mutta Jumala nosti sisimpäni motiivit tästä esille.
Se miksi olin ajatellut näin jo vuosia, liittyi siihen, että ajattelin (ja varmasti vieläkin ajattelen) olevani liian heikko ja kykenemätön ilman toista ihmistä olemaan Jumalan käytettävissä.
Ajatus pelotti, ja pelottaa edelleen. Tiedän osaavani paljon asioita, ja minulla on monia upeita unelmia, joita uskon Jumalan laittaneen sydämelleni, mutta pelkään, että olen liian heikko toteuttamaan niitä.
Mutta puoliso, hän olisi minun tukenani, ja voisimme yhdessä tehdä.



En muista kuka puhui Jumalanpalveluksessa seurakunnassamme eräänä sunnuntaina, mutta muistan kuinka hän sanoi, että Jumala tulee puhumaan juuri tänään sille, joka haluaa häntä kuulla.

Siinä hetkessä tuli tämä minun ajattelemani "puoliso tulee olemaan tukenani " ajatus mieleeni
 Jumala nosti mun mieleen tämän : Toinen ihminen ei tule olemaan minun elämäni voimanlähde , vaan MINÄ (Jumala siis)

Mä olin estänyt mielessäni Jumalan mahdollisuudet käyttää mua, koska ajattelin, että tarviin odottaa jotain toista ihmistä JOTTA Jumala voi käyttää.

On eri asia ajatella "Mä annan elämäni Jumalan käyttöön, ja Hän käyttää mua sillä mitä mulla on ja rukoilen, että jossain vaiheessa elämää jos Jumala suo, hän siunaa mulle ihmisen, joka voi mun kanssa olla palvelemassa häntä, ja jaamme tämän saman halun antaa elämä Jumalan käyttöön"

KUIN "Mä annan elämäni Jumalan käyttöön, MUTTA, jotta voisin antautua kokonaan, ja lähteä elämään tätä kutsua kohden, TARVITSEN siihen tämän toisen ihmisen, tulevan puolison, koska EN PYSTY ITSE.

Mutta jälkimmäisellä tavalla olen ajatellut vuosia. En ihan aina, mutta jo kauan.
Ja varmsti aivan ymmärrettävistä inhimillisistä syistä.

Suomessa ja muuallakin arvostetaan itsenäisyyttä, tehokkuutta, oma-aloitteisuutta, yrittäjähenkeä, pystyvyyttä, kaikilta osin vahvuutta ja SISU on tärkeää. En vastaa tätä ihannekuvaa läheskään.

En sano ettenkö koskaan voisi olla suomalaisestakin näkökulmasta tehokkaampi ja jotenkin tuottavampi osa yhteiskuntaa, mutta tiedän, että se ei tule olemaan aivan heti.
Tähtään tietenkin siihen, että pääsen eteenepäin, ja on mulla suunnitelmia, mitä aion tehdä sairasloman jälkeen.

Kuitenkin tämä yhteiskunnallinen status on vaikuttanut siihen, että olen ajatellut etten voi olla Jumalankaan käytössä ilman toista ihmistä. Siis tietenkin on tärkeää että on toisia ihmisiä, ja yhteys on se missä Jumalan rakkaus ilmenee. Tarkoitan, ettei Jumalan voima minussa ole riippuvainen kenestäkään. Jumala voi käyttää mua halutessaan missä vain, ja miten vain, koska Jumalalla on kaikki valta.

Tämän oivalluksen jälkeen olen huomannut vapautuvani, ja tajunnut, ettei Jumalan voimaa minussa, tai kenessäkään rajota mikään. En tietenkään täysin siihen pysty kokoajan uskomaan, mutta kun TIEDÄN sen, että Jumalassa on jo se kaikki tarvittava voima, niin mun ei tarvii olla vahva.

Vaikka tajusin että en tarvitse toista ihmistä, jotta Jumala voisi minussa toimia ,en tietenkään lopeta puolison rukoilemista, mutta se ei ole kuitenkaan se ykkösprioriteetti.  Jumala on ensimmäinen ja Jumala antaa sen kaiken mulle mitä tuun tarvitsemaan ajallaan.

Mussa on noussut uudelleen niitä asioita mieleen, joista Jumala on puhunut vuosien varrella, ja tällä hetkellä haluan tehdä työtä sen eteen että voisin antaa parhaimpani Jumalalle.
En tiedä, missä tulen olemaan ensi vuonna (tai huomennakaan), mutta mulla on näky, tai ainakin osa siitä, ja menen sitä kohti. Välillä sitä hämärtää oma masennus, väsymys ja vastoinkäymiset, mutta edelleenkään nekään eivät estä sitä ettenkö kokoajan olisi Jumalan käytettävissä.

Mihinköhän Jumala tulee johdattamaan seuraavaksi?
En tiedä, mutta rukoilen että pystyisin yhä uudelleen ja uudelleen luovuttamaan oman itseni täysin Hänelle. Antamaan se mitä minulla on kädessäni Taivaallisiin käsiin, joissa mahdoton muuttuu mahdolliseksi.

Uusi alku

Viikkasin punaisen t-paidan juuri petaamalleni vuoteelle. katsoin huonettani, jonka lattialla on sinivalko-oranssi virkattu matto, jonka ystäväni teki tuparilahjaksi.
Suurin osa vaatteistani on omalla paikallaan niille tarkoitetussa kaapissa.
tauluja seinällä, kirjoja hyllyssä Ja lattia imuroitu.

Tämähän ei ole mitenkään ihmeellistä. Normaali huone ja ei mitään epätavallista.
Vai onko sittenkin?

Kaverini tietävät  totuuden. Jos lattia näkyy omassa tilassani, huoneessani se on jo positiivista.  Jos lattialla ei ole yhtään roskaa se on jo ihme. Vuoteeni ei ole KOSKAAN pedattu. no ehkä kerran tai pari vuodessa.
Mutta ei ainakaan silloin jos sille ei ole jotain erityistä syytä. Tämä on minulle ollut normaalia siitä lähtien kunolen asunut  omillani, mistä on n. 10 vuotta.

Miksi siis huoneeni ei ole sellainen, joka minulle olisi normaalia?
Miksi tällainen minulle epätavallinen käyttäytyminen on jatkunut jo pari-kolme  viikkoa?

Jossain vaiheessa tammikuum ja helmikuun vaihdetta huomasin viettäväni enemmän Jumalan kanssa aikaa. Jo tammikuussa  Jumala nosti mun sydämelle ylistyksen vaikeimpien ja ahdistuneisimpien hetkien keskellä. Se ilo ei lähtenyt  olosuhteista eikä edes päätöksestäni korottaa Jumalaa. Se tuli yllättäen  arvaamatta. Silloin kun tuntui todella pahalta ja en nähnyt mitään hyvää. Silloin se Jumalan läsnäolo valtas mut. Sai mut itkemään ilosta. Kuitenkin olosuhde ei muuttunut, mutta sydämen asenne muuttui.

Näiden tammikuun kokemusten jälkeen  ymmärsin taas uudestaan sen, kuinka Jumala on elämäni  voima, ensimmäinen rakkauteni kohde ja tarkoitukseni. Voimani, turvani, Pelastajani Ja parantaja.

 Olen ennenkin ollut tilanteessa,  jossa  Jumala erikoisesti alkaa koskettaa  ja puhua, ja alan viettää aikaa säännöllisesti Hänen kanssaa, mutta sen seurauksena en ole alkanut siltikään huolehtimaan omasta ympäristöstäni itseni takia. En ole tehnyt sellaista, mikä voisi näytää siltä että ansaitsisin voida  hyvin. En koskaan. Ja jos  olen hetkellisesti niin tehnyt se on lähtenyt  turhautumisesta tai hetken innostuksesta , joka on riippuvainen mielialasta. Sellainen on kestänyt ehkä  päivän  pari.
Olosuhteen vaihtuessa ja päivien mennesaä eteenpäin mielenkiintoni siivota ja pitää omaa ympäristöön itseni takia viihtyisänä on oli haihtunut.
En vieläkään pystynyt  siihen, ei minusta ole siihen,  itseni  huolehtimiseen, ajattelin aina.

Nyt kuitenkin päivittäin  olen tehnyt jotain, jotta  voisin hyvin. Siihen liittyy muutakin kuin siivoamista. Syöminen, nukkuminen  ja omien rajojen kuunteleminen. Ulkoilu, pianon soitto ja maalaaminen.
Oikeassa suhteessa lepääminen ja työskenteleminen.
Itsestäni huolehtiminen on oikeuteni, olen ajatellut. Minä saan voida hyvin ja haluan sen olevan  niin.

Mikä muu on muuttunut kuin suhteeni Jumalaan?

Tässä pitää palata aikaan ennen  täysi-ikäisyyttä. Ennen kuin edes olin ymmärtänyt  ensimmäistä kertaa, kuinka usko on  muutakin kuin tietoa ja teoriaa. Suhde. Usko on suhde.
silloin en sitä tiennyt.

Olin seitsemännellä luokalla syntymäkunnassani. Aloitin yläasteeni uskoen että elämä on elämisen arvoista. Ainakin  ajoittain.
Ensimmäinen  yläaste vuosi  oli muistaakseni  aika tavanomainen. Uutta ja jännää kuutosluokan jälkeen.

kesällä seiskaluokan jälkeen  isälläni alkoi terveys huonontua, ainakin aiempaa pahemmaksi. Silloin muistan  kun ensimmäisen  kerran pelkäsin että hän kuolee. Olin 13 vuotias.

Iskä selvisi tästä sairaudesta leikkauksella, ja terveys koheni. Kuitenkin sen jälkeinen  vuosi  alkoi olla iskälle rankempi. hänellä oli masennusta ja tupakan polton lopettamisen epäonnistumisen jälkeen tulI pettymys.
Keväällä ollessani 14 iskä alkoi oireilla, ja oli matkalla kohti elämänsä käännekohtaa.

Kun alamäki alkoi , olin taas tilanteessa, jossa en tiennyt kuoleeko iskä, tai edes että missä hän  on.
Epätietoisuus kasvoi osaksi elämäämme ja oli normaalia minulle. Kolmen vuoden ajan oli sitä aikaa kun ei oikeastaan  ollut varma yhdestäkään  päivästä, missä iskä oli ja missä kunnossa.

Jumala on armollinen. Jumala on aina lähellä.  Iskä sai tuntea sen, ja epätietoinen aikamme oli väliaikaisesti ohi.

Pari vuotta oli jollain lailla tasaisempaa. Elämästä kiinni ottamista. Sisimmässäni en ollut tottunut siihem, etteikö tarvitsisi  pelätä.

Olin 20 vuotias kun lähdin yksin maapallon toiselle puolelle. Kaukoitään," maailman äärilaidalle ".
Kuukasi ennen lähtöä isälläni tuli yhtäkkinen osittais halvaantuminen. Jo aiemmin liikkuminen oli rajoittunutta aiemmin eletyn elämön seurauksena ja luinnollisen rappeutumisen seurauksena. Sairaudet oli läsnä hänellä kokoajan.

Kuitenkin nyt tilanne tuntui vakavemmalta. Kuolemaa ennusteltiin taas.

Iskä joutui keskussairaalaan ja oli monissa tutkimuksissa. Borrelioosia?Vai sittenkin neurologista?
Ennuste oli että iskä ei kävele  enää. Tai jos kävelisi siihem menisi vuosia.
 Lähdin  epätietoisuudessa ulkomaille. Raskain sydämin.

Muutama viikko näytti sen, että diagnoosi oli väärä iskän kohdalla, hän alkoi ottaa askelia. Liikuntakyky koheni,  joskin se oli rajoittunutta senkin jälkeen,  mutta pystyssä pysyttiin.

Tilanne  oli taas tasaisempi,  ainakin niin tasainem kuim voi siinä tilanteessa  olla.
Kuitenkaan ei kuolemaa enää ennustettu.
mutta siitä n. pari vuotta eteenpäin tuli seraava tuomio; keuhkoahtauma, joka veisi hautaan puolen vuoden  sisällä jos tupakka ei jää pois. Aiemmim Iskä oli ollu vuoden jakson ilman, mutta ei silloin kun tämä tuomio annettiin.

Ei se jäänyt  pois,  mutta silti iskä jatkoi eteenpäin.
Nyt oltiin.vuodessa  2012, jos en väärin  muista. Hauta ei kutsunut. Ei ollut sen aika.

Vuoden  päästä  siitä tuli viimeinen diagnoosi: keuhkosyöpä, jonka taistelu kesti vuoden.  Sen aikana kävin  läpi  kaikkia niitä kertoja kun olin pelännyt samaa, sitä että en enää koskaan näe isääni. Luopumisen tuska

Voittoja tuli, keuhkot tulivat paremoaan kuntoon  leikkauksella.
Toivo  heräsi, vaikka eihän  sitä  koskaan  ollut päästänyt irti  pelosta, joka alkoi jo 10 vuotta  aiemmin seiskaluokalla. Kuoleeko isä?

Syksyllä 2014.
. Oli aika kohdata pelko, ja hyväksyä Sen väistämätön tapahtuminen. Kuolema.


. . .

Torstaina,  perunkirjojen jälkeen  ymmärsin syyn elämän haluuni, oman ympäristön kohentumiseen.  Sisäiseen haluun huolehtia itsestäni.

Pelko oli poissa.
enää en ollut epätietoinen.
 Pahin pelkoni toteutui, mutta minä elän.

Pelko, joka kahlitsi minua yli 10 vuotta,
Joka hallitsi taka-alalla elämääni.

Jos isälläni on milloin tahansa edessä kuolema,  ei minullakaan voi olla oikeutta elää täysillä.  En ole sen arvoinen, että voisim hyvin.

Pelon kohaaminen ja sen toteutumisen hyväksyminen johti minut ajattelemaan; Olen oikeutettu voimaan hyvin. Olen arvokas ja minulla on elämä edessä.

Pelko.
Se voi olla monella jossain niin syvällä ettei sen vaikutusta edes huomaa. Se voi hallita ilman että ajattelee sen olevan missään roolissa elämässä.

Tässä syy.
Olen herännyt tiedostamaan sen, minkä pelko monilta  varasti. Ihmisarvoni ja oikeuteni elää.

Olen elossa.
Olen vapaa.
Olen oikeutettu voimaan hyvin.

Ylistys kaltereiden takaa

Voiko vankilassa ylistää?  Miksei, mutta tässä vankilassa ei oo ihan samanlaista ku Naarajärvellä. Sukevallakaan tuskin ruoskitaan henkihieveriin ihmisiä, jotka parantaa kaduilla.

Ennen tätä Paavali ja Silas olivat jo jonkin aikaa rukoilleet suuntaa mihin heidän pitää viedä evankeliumia. Eri paikkoihin tuli selkeä este pyhältä hengeltä. Kun selkisi mihin heidän tulee lähteä selkeän Jumalan merkin avulka, he lähtivät. 

He menivät hengen ohjaamana kaupunkiin ja siellä oli tämä riivattu nainen joka toi tuloa isännille ennustamalla.
Paavali käski Jeesuksen nimessä tuon pahan hengen poistumaan,  mutta sitten isännät syyttivät heitä ja Paavali&Silas joutuivat vankilaan.
Heidät ruoskittiin niin kauan että he olivat aivan rikki.

Okei. Eli paavali ja silas tekivät täysin sitä mitä Jumala kertoi ja he joutuivat vankilaan. Sen sijaan, että olisivat ruoskittuna olleet pettyneitä ja vihaisia Jumalalle he ylistivät.
He ylistivät!
Ja tuliko se ylistys siitä olosuhteesta? Tuliko se siitä että sattui?

Se tuli mielestäni täysin Jumalan armosta. Rakkaudesta.  Jumala voi antaa yliluonnollista iloa vaikka olosuhteet eivät mitenkään ole sellaiset jolloin ylistäisi.

ps. se vanginvartijaha perhekuntineen tuli uskoon, et ei poijjat ollu syyttä suotta vankilassa

Manna vs. Oman maan sato

Jumala pitää huolta kun ei ole inhimillistä apua saatavilla

Mannaa satoi israelilaisille aina kun he tarvitsivat, eli kokoajan ollessaan autiomaassa.

Kun he tulivat sieltä pois, sitä ei enää satanut, koska sitä ei enää tarvittu. Oli oman maan, "kaananinmaan satoa" josta pystyi nauttimaan jokapäiväistä leipää.

Itse rupesin miettimään tätä sairastelun ja parantumisen kannalta.
-> Jumala voi tehdä ihmeitä missä vaan, mutta meillä on Suomessa hyvä terveydenhuolto,  jolloin me ei tarvita "mannaa" satamaan taivaalta jos kyse on sellaisesta joihin voimme vaikuttaa.

Tietenkään se ei poissulje sitä, etteikö Jumala voisi parantaa "maan sadon" ollessa saatavilla.

Ihmeitä parantumiseen liittyen näkee/ kuulee enemmän maissa joissa ei ole samanlaista kuin meillä.
Voi sitä ajatella että olemme heikkouskoisia, mutta miksi me tarvitsisimme niin paljon ihmeen kautta parantumista kuin he joilla ei ole edes kipulääkkeitä saatavilla?

Mielestäni meidän tulisi ennemminkin olla kiitollisia siitä mitä resursseja omalla yhteiskunnallamme on meille tarjota.
Mitä satoa meidän maamme voi tarjota.
Mannaa sataa kyllä kun ei ole tarjolla oman maan satoa.

Joskus olemme tilanteessa joissa Jumala riisuu meitä omasta voimastamme ja sidoksesta yhteiskunnan tukeen, sairauksilla tai ylivoimaisilla tilanteilla, mutta Jumala on silloin se joka antaa kaiken mitä tarvitsemme.

Meillä on oman maan satoa paljon, mutta on tärkeää että ylin auktoriteettimme on Jumala ja luottamuksemme ja turvamme on Herrassa. Meidän ei tulisi antaa yhteiskunnan tarjoaman avun tulla liian tärkeäksi, jolloin voisimme luulla ettemme tarvitse Jumalaa.
Tarvitsemme häntä aina.

Jumala on antanut meille niin mannankin, ihmeen kautta,  mutta myös oman maan sadon, luomistyön kautta.

"Heidi mitä sulle kuuluu, miten sä voit?" Osa 2. Marraskuu 27.11.-14 - Nykyhetki

Marraskuu 27.11.2014, Iskän kuolinpäivä.

Ennen tuota päivää olin käsitellyt paljon sitä, että iskää ei kohta enää ole.
Olin paljon rukouksessa tai vaan lojuin Jumalan käsivarsilla, kun ei ollu sanoja rukoilla.
Yhdellä kristillisellä eheytymiskurssilla itkin kaiken sen olon yhdellä rukouskerralla, ja tunsin, kuinka sain rauhan kaikesta ympärillä tapahtuvasta. Tiesin, että se mikä vääjämättömästi on tulossa eteen, tulee vielä kääntymään parhain päin. Iskän osalta taivaaseen, meidän muiden osalta prosessiin, joka varmasti tulee joskus näkemään valoisia päiviä.
Olin henkisellä ja tunnetasolla valmis , ainakin niin valmis, kuin kuukauden sisällä "tuomiosta" voi olla,  kohtaamaan iskän poismenon.

Tämä Osa 2. käsittelee enemmänkin vastausta kysymykseen
"Heidi, mitä oot TEHNYT viimeaikoina" eikä sitä et "mitä sulle kuuluu, miten voit" 

Päivä jona iskän kuolema tuli tietooni, oli torstai.
 (Syövän leikkauspäiväkin oli torstai.
Ei sillä että se mitään merkkaisi, ajattelin vaan infota,
jotta tekin tiedätte sen , mitä minäkin tiedän!)
Torstaina aamusta mummi ja lääkärit olivat yrittäneet tavoittaa mua, lähiomaista, kun iskä oli kuollut sairaskohtaukseen.
Olin kuitenkin laittanut edellisenä yönä kännykän lentotilaan, lähinnä siksi, kun iskä oli viimeisen viikon sisällä soittanut monesti 2-6 aikaan aamulla. Säästin itseäni yöherätyksiltä, jotta saisin nukuttua.
Unenlaatuhan harvoin on ollut viimeaikona mitenkään erinomaista, kun mulla on toi uniapnea.
Hengityskatkoksia, ja oon tosi väsynyt, edelleenkin herätessä. hoitoa odotellessa.

Nousin tuona torstaipäivänä ehkä joskus puolen päivän ja iltapäivän välissä. (mikä on edes se kellonaika kun se muuttuu päivästä iltapäiväksi? Tai aamusta päiväksi?  Aina ollut mysteeri tämä)
Kämppikseni L tuli herättämään ja sanoi että mun äiti on yrittänyt soittaa mulle.
Havahduin ja jotenkin heti tajusin, että iskä on kuollut. Tai ainakin odotin sitä.
Koska äiti oli siis facebookin kautta ottanut yhteyttä kämppiksiin, jotta muhun sais yhteyden. Kiirellinen asia siis.

Soitin äitille.
"Moi Heidi, missä oot" Äiti vastas outoakin oudommalla rauhallisella äänellä
"Kotona..."
"Onko kämppikset siinä lähellä?" Äiti jatkoi
"On..."

"Tuota, me ollaan matkalla sinne xxx- kanssa" (Veljeni)
"Iskä on kuollut" Totesin
"Joo Heidi..." Itkien
"Iskä on kuollut....iskää ei enää oo" Aloin itkeä
"Heidi me ollaan ihan kohta siellä, mee juttelee kämppisten kanssa, me ollaa iha kohta siellä"

Tästä eteenpäin en sitten pitkään aikaa tunteilla asiaa enää läpikäynyt.

Äiti ja veli tuli tänne, ja sitten mä halasin molempia. Äiti itki.
Enemmän mä lohdutin äitiä loppupeleissä ku se mua.
Mulla tuli suorittajavaihde päälle, kun tunteiluvaihde oli ollut ennen kuolemaa.

Nyt oli aika toimia, se miten toimitaan henkilön kuoltua.

Heti seuraavana päivänä mentiin Äänekoskelle sairaalaan. Soitin siis jo samana iltana iskän kuoltua sinne sairaalaan että monelta kannattaa tulla, ja et ollaan tulossa sinne.
Sairaalasta saatiin puolenpäivän jälkeen hautauslupa/kuolintodistus.
Sitten käytiin hautaustoimistossa, yhdessä äänekoskella sijaitsevissa.
Paikalla ei ollut itse omistaja, joten sovittiin aika vähän myöhemmäksi samana päivänä.
Käytiin tässä välissä iskän asunnolla, joka nyt ei ollut hohdokkaassa kunnossa, kun siellä ei oltu asuttu pariin kuukauteen. Lähtö sieltä oli tullut äkkinäisesti joten kaikki ruuat olivat siellä mihin ne jäi.
Ei ehditty siinä sille tehdä mitään sen kummempaa, kun piti tulla takaisin hautaustoimistoon

Siellä mä lähinnä puhuin kaiken mitä tarvitsi. Hoidin asioita ja kirjoitin tarvittavan ylös.
Alustava hautauspäivän sopiminen, hauta-arkun valinta,
puetaanko uusiin valkoisiin vaatteisiin vai laitetaan omissa vaatteissa.
Paljonko kaikki tämä maksaa, ja paljon maksaa kuljetus Juvalle.

Sain (Saimme) Kansion, jossa oli mm. vihkonen joka antoi tietoa omaisille kuoleman kohdattua.
Niin henkistä tukea, kuin ihan käytännön ohjeita.

Ensimmäiset muistiinpanot hautaustoimistossa kirjoitin kansion sisäkanteen.
Ne olivat seuraavanlaisia:
Hautapaikka Juvalle (Pitää varmistaa onko tilaa)
Siunaajan nimi (pitää kysyä käykö hänelle)
Siunaustilaisuus
(kysytään tältä siunaajaksi haluamaltamme pastorilta,
käykö kyseinen päivä heidän helluntaiseurakunnassa)
Hautaanlaskuun tarvitaan suntio (pitää kysyä seurakunnalta, onko vapaana silloin)

Luki myö se että äänekoskelta kestää ajaa 2 tuntia Juvalle,
 jolloin siunaus Juvalla voi olla aikaisintaan puolenpäivän maissa,
jotta vainaja ehditään kuljettaa sinne. Jolloin pitää varmistaa suntiolta, käykö tällainen aikataulu.
Sitten se oli myös kirjoitettuna, että arkun pitää olla tilaisuudessa väh. puolta tuntia ennen kun vieraat tulevat, joten se pitää ottaa huomioon tuossa ajankohdan valitsemisessa.

Hautajaiset päätettiin järjestää kolmen viikon päähän kuolemasta,
ja päätettiin myös että siirto sairalasta on samana päivänä.

Hautaustoimistossa neuvottiin heti ensimmäisenä ottamaan yhteyttä oikeusaputoimistoon,
 jossa tehtäisiin perunkirjoitus, koska se on siellä halvempaa.
Se määräytyy kuolinpesän ja kuolinpesän hoitajan tulojen mukaan.
Minusta päätettiin tehdä kuolinpesän hoitaja. Se oli oikeastaan sovittu jo aiemmin veljen kanssa.

"Perunkirjoituksia varten tarvitaan virkatodistus vainajan 15- ikävuodesta eteenpäin"
Sanottiin hautaustoimistossa
"Anteeksi mikä?"
Enhä mä ole ees koskaan kuullut sanaa "virkatodistus"

No se tarkoittaa sitä, että pitää tehdä selko iskän kaikista muutoista ja paikkakunnista, joissa iskä oli kirjoilla ja kaikki mahdolliset perilliset eli kuolinpesän osakkaat siltä ajalta.
Ne sitten voi selvittää niiltä paikkakunnilta seurakunnilta, joissa iskä on asunut ja kuulunut kirkkoon. Ja jos ei ole kuulunut jossain vaiheessa kirkkoon ne saa maistraatista.
Ok, selkee juttu (no ei kyl ollu vielä siinä vaiheessä, päivä iskän kuolemasta)

Samassa hautaustoimiston sisäkannen kansion
Lukee myös samana päivänä hoidetun puhelun tiedot,
 kun soitin juvan seurakunnalle hautapaikka-asioissa.
Hautaustoimistossa alustavasti sovittu hautajaispäivä sopi myös Juvan seurakunnalle.
Aikataulut sovittiin, ja se kuinka paljon tämä toimitus maksaa.
Se muuten on kaksi kertaa kalliimpi,
kun hautaa jotain ihmistä muualle, kuin missä hän on ollut kirjoilla.

Sovittiin olevamme yhteydessä vielä lähemmin asioista, joista tarvitsee keskustella vielä lähempänä hautajaispäivää, ja siitä minne lasku lähetetään ynnä muuta.

Siinä oli hautaustoimistosta saadun kansion sisäkannen teksti vapaasti referoituna.

Sen jälkeen tulikin lappua jos toistakin,
kun eihän ne suunnittelut ja järjestelyt vielä tuohon jäänyt.
Aluksi sovittiin että jaetaan vastuuta muistotilaisuuteenkin liittyen, mutta päädyttiin siihen, että äiti hoitaa ne. Juteltiin kyllä siitä, mitä niissä olisi ja ketä kutsutaan, mitä syödään, mutta äiti oli se joka ne järjesti suurimmaksi osaksi.
Minulle jäi paperiasiat, niitä olikin ja on edelleen paljon.
Veljelle jäi iskältä jääneen auton (josta iskä oli velkaa) asiat.
Sen kunnon tarkastaminen, sitä myymisen suunnittelu ja mitä nyt siihen voikaan liittyä.
Autoista minä nyt mitää ymmärrä. Pyörät on ja vissii kulkee.
Veljen vastuulla oli myös olla meille kyytinä kun ajettiin iskän asunnolle siivoomaan sitä ja tietenkin kantamaan suurinta osaa tavaroita iskän hyvän ystävän kanssa.
Minä ja äiti toki oltiin apuna, itse en mitään oikeen uskaltanut kantaa, kun ei kroppa kestä.
Äitikään ei jaksanut painavia kanniskella.

Siivoaminen olikin iha oma stoorinsa.
Syyskuusta Joulukuun loppuun kämppä oli ollut koskematon. Ruuat mitkä jäi sinne pöydille oli yhä siellä, mutta ei ehkä ihan tuoreimmillaan.
Jääkaapin ruuat...
Se vissiin riittää, kun sanon,
 että äiti ei pystynyt ilman yökkäämättä menemään metriä lähemmäs jääkaappia.
 Minä otin happea kauempana ja silti siivotessani sitä kävin oksentamassa kolme kertaa.
Siitä ei enempää.
En suosittele kenellekkään, että jättää jääkaappiin/Asuntoon ruokia kolmeksi kuukaudeksi.
Tietenkin voi olla näitä tilanteita, kuten nyt, kun asialle ei voinut mitään.

Asunnon, yksiön, siivoaminen lopulta kesti kuutisen tuntia ja ruokatauko oli välissä.
Neljä meitä oli sitä raivaamassa.

Mulla on ollut monta monta numeroa joihin olen soitellut 
selvittääkseni kaikkia asioita, jotka tähän juttuun nyt liittyy.
Niistä nyt muutamia mainittakoon:

• -->Oikeusaputoimisto. perunkirjoitusten sopiminen, esiselvityksen ajanvaraaminen.

* Esiselvityksessä toin kaikki omat tulotietoni vuoden ajalta veroilmoituksen 2013  menot, 

Kaikki iskän paperiasiat. laskut/velat/varallisuus

*Sain näiden tulotietojeni perusteella nollapaperit, mikä tarkoittaa sitä ettei perunkirjat maksa mitään.

Minulla ei siis yksinkertaisesti ole tarpeeksi suuret tulot, jotta oikeusaputoimiston lakimies voisi laillisesti mitään minulta periä maksua.

• -->Hautausjärjestelyheput (Pastori, Suntio, hautaustoimisto jne)

• -->Iskän raha-asioita hoitavalle taho, josta sain selville kaikki laskuttavat tahot,

Velat, tulot.. mitä näitä ny on. ne lähetettiin mulle, jotta mä pystyisin sit käymään ne kaikki läpi
ja kattomaan listasta, et mihin kaikkialle mun pitää ilmottaa iskän kuolemasta.
osa paikoista kun on semmosia, mihi menee automaattisesti tieto kuolemasta, osa taas ei.

• --> Isännöitsijälle, Vuokrasopimuksen irtisanominen  saman kuun loppuun. (joulukuu)

Laissahan niin ei saisi tehdä, mutta pyysin että näin  tässä tilanteessa voisi tehdä, kun en jaksanut soittaa sinne heti iskän kuoltua. Ja vkolopun jälkeen maanantai olikin jo joulukuuta. Se onnistui. Avaimia oli kolme, joiden olinpaikka piti selvittää. Meillä oli yksi avain, muut olivat... no muualla.

• --> kotihoidolle. Iskällä oli sairaana ollessaan kotihoidon palveluita.

Heidän turvapuhelin oli vielä iskän asunnolla, ja heidän piti se hakea pois. sen asian ilmoittaminen.
Heillä oli myös yksi avaimista, jonka selvitin joulukuun loppupuolella, koska silloin en vielä tajunnut että heillä se avain on.

• --> Autoliikkeelle, johon iskän autosta oli vielä maksusuorituksia jäljellä (osamaksulla otettu auto)

Sinne ilmoittaa iskän kuolemasta, ja siitä miten tässä tilanteessa pitää toimia.

Iskän kuolemasta täytyi myös ilmottaa:
Joihinkin pankkeihin (osa meni automaattisesti)
Puhelinoperaattoreille, (Saunalahti, Dna),
johonkin tv-korttipalvelu mestaan (Dna kai) Johon sitten se tv-kortti piti palauttaa myös.
Sähköyhtiölle, sähköjen lopettamisesta...
ja no kaikki laskuttajat joille iskä oli velkaa.
Oli vakuutusta ja jotain kauppaan sovittuja tilejä, joista oli laskuja erääntynyt... jne.

Kaikille tuli aloittaa puhelu "Hei täällä Heidi Jahnsson Jyväskylästä hei, olen sellaisella asialla että isäni *Isäni nimi* On kuollut 27.11....." Ja se asia, mikä pitää hoitaa kyseisen tahon kanssa.
Tuli opittua iskän hlö. turvatunnus ulkoa sitten siinä rytäkässä.

• -->Sitten piti selvittää se, saako hautauskuluihin sosiaalitoimistosta tukea (Ja löytyikin nimellä "hautausavustus") 

Ja mikä on summa, ja mistä se tulee hakea

Eri sos. toimistossa annettiin vähän eri summia,
mutta sitten siellä, josta raha kuuluu anoa, sanoikin vähemmän summan,
ja se ei kattanut sitä kaikkea, mitä toinen toimisto oli sanonut hautausavustuksen kattavan.

No sitten nohevana selvittämään oikeusaputoimistosta lakimieheltä miten tämä asia menee.
Suomen laki ei ole määritellyt hautausavustusta pakolliseksi, tai sen suuruutta.
Kuolinpesän hakiessa toimeentulotukea hautauskuluissa sosiaalitoimisto käsittelee asian harkinnanvaraisena menona ja jokaisella toimistolla on omat standardinsa asiasta.
Toimisto, josta meidän tulee hakea tukea kattaa just ja just arkun, ja noin kolmasosan itse hautaamiskuluista. mutta ei hautapaikan kuluja eikä kuljetusta.

No se oli sitten selvitetty. Mutta sitä en ole vielä edes voinut hakea. hautausavustusta siis.
Se menee tuossa ko. sosiaalitoimistossa niin, et perunkirjojen jälkeen vasta voi hakea, ja sitten tietää et saako sitä tukea ja paljonko. Harmillista on tietty se, että kaikki laskut liittyen hautaamiseen ja hautaustoimiston kuluihin on jo tullu ja osan eräpäivät on jo menny. Ei me tuosta nyt jotain 1100 euroa 1.1.2015 iha saatu maksettua, mut onneksi voi sopia vähän maksuaikaa.
Olisha se iha jees, et sais sitä tukea hakea jo ennen perunkirjoja, mutta toisaalta ehkä siinä on sit niille helpompaa ku se menee noinperin. Ei tosin meille.

• -->Sitten piti lähteä selvittämään sitä, et kun eihän se soskun tuki mitenkään kata edes kolmasosaa menoista, et onko vielä jostain mahdollista saada tukea, kun ei meillä oo yhtäkkiä tai ainakaa mulla varaa suuriin summiin. Minä sitten vielä lähdin selvittää, ja olen vielä sillä tiellä selvittämässä, että 

onko hautausavustuksen jälkeen (joka haetaan kuolinpesän nimissä) mahdollista hakea vielä OMAA toimeentulotukea harkinnanvaraisena koska mulla ei ole varaa kustantaa kaikkea.
No se ei vielä ole täysin selvinnyt, mutta asiaa selvittelen kunhan perunkirjaton valmiit.

• --> Joo ja soitin tossa toissapäivänä autoliikkeeseen. Auton voi myydä vasta ku perunkirjat on tehty.

Autoon liittyen tiedän sen, et uus akku piti ostaa ku se ei liikkunu muuten, sitten se pitää katsastaa ja ilmeisesti huoltaa enneku sitä voi edes myydä. No kuluja kulujen päälle, ei tunnu missään. No eiku..
Ei oikeestaa voi muuta ku tehdä kaikkensa mitä voi, luottaa Jumalaan ja sit lainata vaik jostain (ihmisiltä ei mitää pikavippimeininkejä !) rahaa...

• Niija soskuun liittyen hain sitten tässä samassa rytäkässä sit iha omaa toimeentulotukea marraskuulta tammikuulle , jos jottain saisi, nämä siis ei liity vielä noihin itse hautajaiskuluihin.

Laitoin mm. matkakulut hautajaisiin harkinnanvaraisena (70e on aikuiselle menopaluu Juvalle, jiihaa)
Ja sit niit kului ku vaik matkustettii iskän asunnolle ja maksettii niist bensoi veljelle ja mitä näitä nyt olikaa.  En halua tällä siis mitään soskua mollata, koska se et on sosiaaliturva on jo huikeeta, mut siis noit matkakuluja ei laskettu menoina "koska ne kuuluu perusosaan, ja sillä tulee kattaa kaikki matkakulut"

Vaik jos olis ollu viidet hautajaiset lähimmillä nii ne matkakulut on kustannettava siitä, mikä on mun oma tulo, vaik sit jäis syömättä. No ok, jossain vaiheessa sit sosku varmaa ehkä myöntyis. Tosin en tiiä monennenko kuoleman kohdalla ne heltyy (ok vitsi vitsi, rankempaa huumoria)

• -->Nyt sit otin yhteyttä diakonia toimistoon, joka on niinku soskun jälkee semmonen josta voi pyytää apua, kun ei ole enää muuta vaihtoehtoa. jätin vastaajaan eilen viestin, jossa kerroin tilanteen ja et haluun ajan jollekin diakonille. Pyysin kans et jos joku vois tulla henkiseks tueks perunkirjoihin, ku meen sinne varmaa yksin ku en usko et veli pääsee/ ehtii toiselt paikkakunnalta tänne tulee.

Sitä odottaen, et millon saan ajan.

Odotan tällä hetkellä myös sitä et oikeusaputoimistosta otetaan yhteyttä millon perunkirjotukset tarkkaan ottaen on. sovittiin joulukuussa että ne on tammikuussa, viimeistää helmikuun alussa.
Arkipäivät loppu kesken, kun tajusin tänään olevan lauantai enkä voinut soittaa enää sinne!
No soitan maanantaina ja selvitän, et josko ne tietäis jo paremmin millon se perunkirjotusaika on.

Sit oon soittojen lisäks laittanut moniin paikkoihin lisäinfoa sähköpostin kautta.
En nyt ala luettelee, mihin kaikkialle, mut sillee ku ei puhelimes kaikkee voinu laittaa, nii sitten piti jatkaa sillee ihan kirjottamalla. Tai jos ei vaik saanu monen puhelinsoiton jälkeen yhteyttä, nii senkin takia.

Hei semmoi positiivinen häivähdys kaiken keskellä oli, ku joku puhelinoperaattoriko se oli tmv. kerto et iskällä on liikasuoritusta, joka sit tulee sen tilille takasin, MUTTA sen pitäis tehdä se henkilökohtaisesti ja no se on vähän vaikeeta rajan takaa... niiin sitten mä tein sen iskänä.
 Se anto sen jonku sähkösen lomakkeen linkin tai jottai, joka mun piti täyttää ja laittaa mihin tilille, ja kuka pyytää ja mitä pyytää...
No ei se ollu ku ehkä 30 euroa, mut hei, vähästä kiitollinen pittää olla!

Se oli aika semmoi... tippa linssissä moumentti, ku laitoin tietenkin oman sähköpostin iskän tietoihin, ja siinä oli vissii automaattinen systeemi (tai en maininnu et iskä on menehtynyt) Kun mulle tuli  sähköpostia joka oli suoraan osotettu mun iskälle.
Eli viesti alkoi "Hei *iskän nimi* Olemme vastaanottaneet...."
Aivan kun puhuteltais elossa olevaa ihmistä. No se oli semmoi moumentti taas et tajus, et ei se oo elos.

• Ja sit aina ku tässä on ollu laskuja ja velkoja ja saatavia , iskään liittyviä tuloja menoja ..

Niin ne on pitäny sit toimittaa sinne oikeusaputoimistoon et ne voidaan huomioida perunkirjoja tehdessä. Oonkohan kolme paksuu kirjettä sinne laittanu.
Tai no oli joku ehkä vähän ohuempi, mut aivan sama :)

Vielä on paljon puhelinsoittoja sun muita jäljellä,
mutta joku päivä nää on ohi, THANKS GOD!
Ei perunkirjat ja velkajärjestelyt ja auton myyminen ja laskujen maksaminen kestä loppuelämää.

No tällasia asioita mm. olen tehnyt viimeaikoina, ja paljon muutakin,
kuten käynyt soittaa pianoa kirjastossa, pelannut pleikkaa kämppisten kanssa, lautapelejä tooosi paljon myöskin kämppisten kanssa, käynyt viettää joulua Juvalla,
uutta vuotta kuopiossa ja sitten palannut takaisin kotiin.
Käynyt ylistyksenjohtajien palaverissa, ja lakannut omia ja kämppiksen kynsiä.
Kynsien lakkaaminen on muuten ihanaa <3 p="">Hiuksiakin voisi värjätä, mutta se kyl pilaa hiukset, joten jospa en.

17.1.2015

Tänään olin pelaamassa lautapelejä moninpeli-illassa,
joista en sitten jatkoille lähtenyt, mutta se oli varmaa iha jees.
Enhä mä olis tätä kirjottanu, jos mä olisin ollu kuppaamassa jatkoilla ;D

Niija oon tässä suunnitellu kans kämppikselle "yllätyssynttäreitä" No se tietää et jotain on tulos, mut ei tiedä milloin missä ja ei iha tarkkaa ketä tulee !

Oon tässä nyt taas sairastellutkin, mut siitä sitten kirjoitan erikseen, eihä kukaan jaksa lukea jos mä tässä alan vielä omia sairaskertomuksia raapustelemaan.

Hei kaikesta selvitään, kaikessa ollaan voittajan puolella.
Se voittaja on Jeesus Kristus.
Voima elämiseen tulee ylhäältä.

Itketään ja nauretaan yhdessä ystävät rakkaat <3 p="">

Tämän kirjoitin, koska minulta on monesti kysytty otsikon kysymys,
olen melkein aina ollut et ... mitäs tähän nyt edes vastaisi....
Koska viimeaikoina paljonkin olen enemmän tehnyt kuin käsitellyt tunteita, jolloin voisin sanoa "miten mä voin"
Tässä nyt semmoi ei nyt ihan kaikenkattava, mut semmoi referaatti mun elämästä.
Nää osa 1 ja 2 oli semmoi pläjäys viimesen puolen vuoden ajalta, joten jos tänne asti luit niin onneks olkoon, olet perillä MINUSTA taas 0,000046 % enemmän !

"Heidi mitä sulle kuuluu, miten sä voit?" Osa 1. Heinä-Marraskuu 2014

Vastausta antaessa täytyy palata vähäsen ajassa taaksepäin, loppukesään ja syksyyn 2014
Aurinko paisteli, välillä vissiin satoi, niinku kesällä yleensä. Linnut laulo ja sitä rataa.

Olin kirjoittanut ehkä muutama viikko tai kuukausi sitten tekstin "Selviytymistarinoita"
Jossa, vaikkakin olosuhteet elämässä oli ollut pitkään stressaavia ja rankkoja, alkoi tuntua siltä, että jaksan taas vähän paremmin.
Suunnitelmissa oli loppuvuodesta hakeutua kristillisen opiston lastenohjaajakoulutukseen. Se kiinnosti.
Kävin uimassa aika harvoin sinä kesänä, vaikka tykkäänkin siitä tosi paljon.

Jossain vaiheessa kesän-syksyn taitteessa oli kahden ystävän kanssa sanottava "näkemiin" n. puoleksi vuodeksi. Kahden lähimpiin ystäviini kuuluvien kanssa. He lähtivät eri puolelle maailmaa, eivät siis yhdessä, vaan erikseen. Kumpikin eri maan osiin keskenään, ja eri maanosiin minun kanssani.
Tavallaan haikeaa, mutta tietenkin olin onnellinen et he pääsee johonkin semmoseen reissuun, jota ei kovin monesti tule vastaan.

Ei mennyt kovin kauan tuosta ystävien lähdöstä, kun tuli uutisia iskän suunnilta. Vointi oli huonontunut, mikä nyt oli suht normaalia syöpäpotilaalle leikkauksen jälkeen.
Mitään pelkoa mistään vakavammasta ei siis tietenkään ollut syöpään liittyen, koska lääkärit olivat kesäkuussa viimeksi varmistaneet, ettei syöpä ollut levinnyt ja aika varmasti sanoivat ettei se niin tule tekemäänkään, ainakaan ihan heti.

Jotain kuumeilua iskällä oli, muistaakseni. Pahoinvointia ja semmosta pyörtyilyä.
Sairaalareissuhan siitä muutaman kertaa tuli. välillä ambulanssilla, välillä taksilla.
Välillä reissu oman paikkakunnan sairaalaan, välillä Jyväskylään keskussairaalaan.

Ekalla kerralla kun oli oma paikkakunta- Jyväskylä - oma paikkakunta reissu, niin oli jonkunlainen kotoutuminen välissä. ehkä elokuun tienoilla tämä tapahtui.
Sitten joko toisella tai kolmannella kerralla, olen laskuissa sekasin,
Iskä ei sitten enää siitä palannutkaan kotiin.
Ennen tätä reissua olikin viimeinen kerta kun iskä ikinä näki omaa asuntoaan, muistoja, valokuvia, mun ja veljen maalaamia tauluja, naapureitaan.

Tällä kerralla alettiin miettiä, missä on oikein vika, kun vointi ei kohene. Suola-arvot oli alhaalla, veriarvot oli alhaalla, vointi oli todella huono, eikä jalat kantanut.
Jos joku influenssa iskee syövästä toipuvaan, sehän tietenkin on paljon voimakkaampi, kuin terveellä.
Kuitenkin otettiin myös kuvat alueelta, jossa syöpä oli, varmuuden vuoksi.

Kesällähän tilanne oli se, ettei syöpä ollut levinnyt, ja ennusteet erittäin positiiviset,
Nyt näissä röntgenkuvissa kolmisen kuukautta eteenpäin, leviäminen oli alkanut.
Iskän oikean keuhkon alalohkohan oli poistettu keväällä, syöpä kun sijaitsi siellä.
Nämä kuvat näyttivät, että se oli levinnyt vasempaakin keuhkoon ja imusolmukkeissa oli jotain varjostumaa.

No positiivinen tilanne oli se, että se ei ollut mitenkään kovin laajalle levinnyt, jolloin lähdettiin miettimään säde- ja stytostaattihoitojen mahdollisuutta.
Ensin iskän suola- ja veriarvot tulisi kuitenkin nousta ja vointi koheta, jotta hoitoja voisi edes aloittaa.
Tässä huomautus, nämä hoidot kuuluvat syövän jälkihoitoon jokatapauksessa, joilla estetään mahdollinen syövän leviäminen jatkossa.
Jostain syystä lääkärit (tai iskä?) olivat/oli päätyneet kesällä ratkaisuun, että aloitetaan ne vasta syksyllä.
Ehkä ajateltiin, että iskä saa levätä vähän aikaa, ja kesällä kun iskän tilanteessa oleva on jo muutenkin heikoilla, kun on kovia hellepäiviä.

Mutta sitten kävikin niin, että tämän ensimmäisen röntgenkuvan jälkeisenä viikonloppuna (olisiko kuva otettu tiistaina tai keskiviikkona) Vointi paheni entisestään, otettiin uudet kuvat vajaan viikon sisällä.

Syöpä oli levinnyt aggressiivisesti, mikä oli lääkäreillekkin aikamoinen yllätys. Tätä ei odottanut kukaan. Se oli levinnyt laajalti molempiin keuhkoihin, imusolmukkeisiin ympäri keuhkoja, vatsaan, maksaan.  Tällä leviämistahdilla se ei tulisi pysähtymään, ellei hoitoja alotettaisi. Ja ellei niitä aloitettaisi PIAN! Asap.

Iskän vointi ei kuitenkaan kohonnut.
Ehkä meni viikko, kaksi, kun sädesairaalan lääkärit lähettivät iskän Jyväskylästä takaisin Äänekoskelle.
Sieltä annettiin tuomio: Enää ei sädesairaala hoida iskää, ei siitä ole mitään hyötyä, kun iskä voisi kuolla jo niihin raskaisiin hoitoihin, joita heillä olisi antaa.

Elettiinköhän nyt Lokakuun loppua? Ehkä, en ole varma.
Tieto siitä, että iskä ei enää tule parantumaan, ainakaan lääketieteellisesti, oli musertava.

Jotkut läheisistä ehkä vielä toivoi, ja uskoi että kuolema voi viivähtää kuukausiakin, ehkä vuoden.
Joskus jotkut ovat olleet vastaavassa tilanteissa pitkäänkin elossa.
Eihän sellainen tietenkään mitään parasta aikaa ole, odottaa kuolemaa, mutta läheisille ehkä sellainen toivo voisi auttaa, että olisi edes aikaa hyvästellä.

Minä en oikeastaan uskonut että iskä eläisi kauan, en voi sanoa että aavistin sen tai siinä olisi ollut mitään yliluonnollista. En uskonut että ilman Jumalan ihmettä iskä eläisi enää kauan.
Minulla alkoi prosessi valmistautua siihen, että olen kohta isätön, ja mitä kaikkea se pitäisi sisällään.
En ollut toivoton, mutta ajattelin että "nyt on se aika, kun voi vielä viettää viimeisiä hetkiä iskän kanssa".
"Nyt , eikä vaikkapa puolen vuoden päästä, jos olisi ajatellut, että tilanne kestäisi vielä kauan.
Nyt, ei myöhemmin."

Se oli se aika.
Ei se ollut myöhemmin.

Tuosta viimeisestä diagnoosista "aggressiivisesti leviävä syöpä, ei voida parantaa" Oli kulunut vajaa kuukausi, kun iskää ei enää ollut.
Iskä siirtyi taivaaseen.

Vaikkakin muistelin aiemmassa blogissa viimeistä puhelua, ja sen tuomia ajatuksia, on mulla parempiakin muistoja.

Sain sanottua parisen viikkoa ennen iskän kuolemaa "Mä rakastan sua iskä, mä rakastan sua ihan älyttömästi" itkien. Tuossa puhelussa sain myös vastauksen iskältä "Voi Heidi, niin minäkin tottakai sinua"

Yhden ihmisen elämä tuli päätökseen.
Vuoden kestänyt taistelu syövän kanssa oli iskän osalta ohi.
Läheisille asian käsittely jatkuu tietenkin pidemmälle.

Meidän  muiden elämä jatkuu, mutta se ei ehkä jatku täysipainosesti, ainakaan minulla, aivan heti.
Prosessi menetyksestä on vielä kesken, mutta joku päivä vielä tiedän, että voin hyväksyä asian . Voin hyväksyö sen niin, etten enää sure niin paljon, vaan voin muistella mennyttä lämmöllä.

Se ei ole vielä nyt, mutta se on varmasti myöhemmin.

Pelastaja murhaajan voittaa Kirkkaudellaan

Punainen

Palvelen Pyhyydessäsi

Poistan puolustusmuurini

Polvistun

Pilvissä ei pimeyttä

piilossa pikemminkin

Pyhyytesi ei poistu

Pahuus ei poraudu päähäni

Palvon Paljouttasi

Pelastat palvelijasi

"Punainen väri rakkauden"

Musta

Makeaa maireaa

Mielenkiintoista

Markkinoi

Maanittelee

Mädäntää

Mehiläisen pistos

Muurahaisen puraisu

Merihirviö

Maksaa maltaita

MURHAA

"Musta synnin pimeyden "

Valkoinen

Valo
Varma vapautus

Vahva valistus

Veren voitto viimeisillekkin

Vaara väistyköön!

Vesi virratkoon!

Vanhurskas

voimaton

 yksin

Voima

virtaa

Vapahtajalta

"Valkoineen väri vapauden
väri puhtaan sydämen"

Kulta

Kaikkeus kukoistaa

kahleet katkeaa

Kevät, kesä

kukkivat kedot

Kaikkoaa kaikki

karmivat pedot

Kirkkauden Kristus

Kristallivirroilla

Korkeuksien

Kaikkivaltias

 Kuningas

"Kulta
 kertoo taivaasta
sinne
 tahdon matkata"

-HeidiJ-

(Lainatut kohdat laulusta  :Värilaulu)