Normaalit ja ne toiset

Teksti jota olen mielessäni työstänyt jo muutamia kuukausia ja kirjoittanut alustavan version viime joulukuussa.
Aiheesta varmasti vielä joskus lisää.

Elämäni kutsumus on toteuttaa Jumalan tahto
Mutta miten?

Mulla on sydämellä Syrjäytyneet,  jollainlailla yhteiskunnan ulkopuolelle jääneet. .
Vanhukset joita kukaan ei käy katsomassa,
Masentuneet, päihderiippuvaiset, yh. Äidit ja isät joilla ei ole energiaa ja aikaa itsensä huolehtimiseen, lapset joita kohdellaan väärin,  tai eivät saa rakkautta ja huomioita vanhemmiltaan
Koukukiusatut..
Yhteiskunnan valtavöestön mielestä "heikot ja erilaiset"

Miksi jotkut luokitellaan erilaisiksi?
Kun sanotaan ettei joku ole "ihan normaali" mihin häntä verrataan? Itseensä?
Onko sairaus epänormaalia?

Kun puhutaan erityisnuorista/lapsista/aikuisista, kehitysvammaisista tai jollain lailla rajoittuneista ihmisistä ( aistin puuttuminen, vamma fyysisesti tai mielenterveys Ongelma)
Onko.automaattista ajatella heidän olevan niitä epänormaaleja? Erilaisia? Heikompia? Vähempiarvoisia?

Mutta mikä sitten on normaalia?
Sekö että osaa piilottaa jonkun epänormaalin asian itsessään ja sulautuu joukkoon, piiloepänormaalien joukkoon?
Tai käyttäytyy siten ettei aiheuta "vääränlaista" huomiota osakseen?

Jokainenhan kuitenkin on erilainen?
Kukaan ei ole täsmälleen toisen kopio vaikka olisi identtinen kaksonen, yksilön pään sisässä on ihan ainutlaatuisia asioita mihin ei
muut näe. ..

Joten jos jokainen on erilainen niin kuka päättää sen mikä on normaalia ja kuka on kaikkein normaalein?
Yhteiskunta?  Media? Vanhemmat?  Koulu?
Voiko edes määritellä ideaalia normiutta jos kukaan ei kuitenkaan ole täydellinen ? Onko normaalina oleminen valhetta jossa elämme kun yritämme tarpeeksi sopeutua?

Mielestäni maailma olisi jos sen sijaan että mukautuisimme ja olisimme harmaata massaa me etsisimmekin omaa identiteettiämme ja hyväksyisimme sen että joku minulle tavallinen asia voi olla toiselle aivan outoa ja päinvastoin

Uskovaisena "normaalius" tai ideaali uskovaisen kuva lähtee rakkauden kakoiskäskystä, rakasta Jumalaa ja rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. 
Se kertoo ne kehykset mitä seuraamalla voimme kohdella toisiamme oikeudenmukaisesti ja elää Jumalan tahdon mukaan 
(1.kor 13 tai 2. Kor. 13 ( :D) kerrotaan mitä rakkaus pitää sisällään )

Tämä käsky ei rajoita hatun käyttöä kirkossa, äänenvoimakkuutta ruokapöydässä,  kävelytyyliä kauppakadulla ..
Ei se kiellä käyttämästä eripari kenkiä tai Värjäämästä hiuksia sinisiksi tai laulamasta kauppakeskuksessa (viimeisimmän saattaa kieltää kauppakeskuksen järjestyssäännöt)
Nämä voivat sisältyä kulttuuriin tai johonkin etikettiin tai "sivistyneeseen" kulttuuriin.
Kuitenkaan sen ei pitäisi merkitä sitä, että olisi epänormaali.

Edellä mainitut Ovat asioita joihin yleisesti ottaen voi vaikuttaa, mutta sitten on asioita joita ei itse ole valinnut...
Vammaisuus, ihonväri/ kansalaisuus, ruumiinrakenne, sairaudet, fyysiset ja psyykkiset rajoitukset...
miksi niiden perusteella leimataan epänormaaliksi?

Kuvitellaan että maailmassa valtaosa olisikin nyt esimerkiksi sokeita. He olisivat yhteiskunnan normaaliväestöä ja sinä olisit yksi niistä oudoista joka "näkee joitain outoja asioita "
Ja sopeutumalla joukkoon yrittäisit peittää sen että näet,  ja häpeät sitä.

Jos kaikki muut olisi lyhytkasvuisia, kärsisit "normaalipituisena" siitä että kaikki paikat on rakennettu sinua lyhyemmille , ja sinua pilkattaisiin kokosi takia jättiläiseksi.

Jos kellään ei olisi jalkoja ja kaikki yhteiskunnassa olisi rakennettu se huomioiden, sinä ylimääräisinw raajoinesi olisit sirkuksen vetonaula. ( no ehkä ihmisoikeusjärjestö jossaim vaiheessa olisi saanut oikeutta jalallisten vöhemmistölle)

Pointtini on se että normaalius monesti on kytköksissä yleistyneisyyteen. Se mitä on eniten ja minkälaisia ihmisiä on eniten se on normaalia näin yleisesti ottaen.
Mutta siinä törmätäänkin tähän että ollaksesi "normaali" pitäisi aina muuttua, sillä muualla normaalius on sitä mikä siellä on yleisesti "hyväksyttyä"
Onko se normaalius sittenkään niin tärkeää?  Sitä tavoittelemalla voi menettää sen mikö tekee itsestä ainutlaatuisen.

Toivottavasti opimme löytämään upeat hienot erilaiset piirteet itsestämme ja toisistamme arvostamaan niitä ja rakastamaan lähimmäistämme niinkuin itseämme.
Toisen kunnioittaminen ja heidän erilaiduuden hyväksyminen on myös oppimisen arvoista. 

En itse ole tässö mitenkään niin hyvä enkä aina ymmärrä toisia, mutta en ole täydellinen eikä mun tarvitsekaan olla, eikä sinunkaan tarvitse olla!

Elämäni kutsumus on toteuttaa Jumalan tahto
Voin sen aloittaa siten että opettelen tutustumaan itseeni ja kiitän Jumalaa erilaisuudestani ja pyrin kunnioittamaan toisia sellaisina kun he ovat :)

Erilaisuus on rikkaus ♥