Manna vs. Oman maan sato

Jumala pitää huolta kun ei ole inhimillistä apua saatavilla

Mannaa satoi israelilaisille aina kun he tarvitsivat, eli kokoajan ollessaan autiomaassa.

Kun he tulivat sieltä pois, sitä ei enää satanut, koska sitä ei enää tarvittu. Oli oman maan, "kaananinmaan satoa" josta pystyi nauttimaan jokapäiväistä leipää.

Itse rupesin miettimään tätä sairastelun ja parantumisen kannalta.
-> Jumala voi tehdä ihmeitä missä vaan, mutta meillä on Suomessa hyvä terveydenhuolto,  jolloin me ei tarvita "mannaa" satamaan taivaalta jos kyse on sellaisesta joihin voimme vaikuttaa.

Tietenkään se ei poissulje sitä, etteikö Jumala voisi parantaa "maan sadon" ollessa saatavilla.

Ihmeitä parantumiseen liittyen näkee/ kuulee enemmän maissa joissa ei ole samanlaista kuin meillä.
Voi sitä ajatella että olemme heikkouskoisia, mutta miksi me tarvitsisimme niin paljon ihmeen kautta parantumista kuin he joilla ei ole edes kipulääkkeitä saatavilla?

Mielestäni meidän tulisi ennemminkin olla kiitollisia siitä mitä resursseja omalla yhteiskunnallamme on meille tarjota.
Mitä satoa meidän maamme voi tarjota.
Mannaa sataa kyllä kun ei ole tarjolla oman maan satoa.

Joskus olemme tilanteessa joissa Jumala riisuu meitä omasta voimastamme ja sidoksesta yhteiskunnan tukeen, sairauksilla tai ylivoimaisilla tilanteilla, mutta Jumala on silloin se joka antaa kaiken mitä tarvitsemme.

Meillä on oman maan satoa paljon, mutta on tärkeää että ylin auktoriteettimme on Jumala ja luottamuksemme ja turvamme on Herrassa. Meidän ei tulisi antaa yhteiskunnan tarjoaman avun tulla liian tärkeäksi, jolloin voisimme luulla ettemme tarvitse Jumalaa.
Tarvitsemme häntä aina.

Jumala on antanut meille niin mannankin, ihmeen kautta,  mutta myös oman maan sadon, luomistyön kautta.

"Heidi mitä sulle kuuluu, miten sä voit?" Osa 2. Marraskuu 27.11.-14 - Nykyhetki

Marraskuu 27.11.2014, Iskän kuolinpäivä.

Ennen tuota päivää olin käsitellyt paljon sitä, että iskää ei kohta enää ole.
Olin paljon rukouksessa tai vaan lojuin Jumalan käsivarsilla, kun ei ollu sanoja rukoilla.
Yhdellä kristillisellä eheytymiskurssilla itkin kaiken sen olon yhdellä rukouskerralla, ja tunsin, kuinka sain rauhan kaikesta ympärillä tapahtuvasta. Tiesin, että se mikä vääjämättömästi on tulossa eteen, tulee vielä kääntymään parhain päin. Iskän osalta taivaaseen, meidän muiden osalta prosessiin, joka varmasti tulee joskus näkemään valoisia päiviä.
Olin henkisellä ja tunnetasolla valmis , ainakin niin valmis, kuin kuukauden sisällä "tuomiosta" voi olla,  kohtaamaan iskän poismenon.

Tämä Osa 2. käsittelee enemmänkin vastausta kysymykseen
"Heidi, mitä oot TEHNYT viimeaikoina" eikä sitä et "mitä sulle kuuluu, miten voit" 

Päivä jona iskän kuolema tuli tietooni, oli torstai.
 (Syövän leikkauspäiväkin oli torstai.
Ei sillä että se mitään merkkaisi, ajattelin vaan infota,
jotta tekin tiedätte sen , mitä minäkin tiedän!)
Torstaina aamusta mummi ja lääkärit olivat yrittäneet tavoittaa mua, lähiomaista, kun iskä oli kuollut sairaskohtaukseen.
Olin kuitenkin laittanut edellisenä yönä kännykän lentotilaan, lähinnä siksi, kun iskä oli viimeisen viikon sisällä soittanut monesti 2-6 aikaan aamulla. Säästin itseäni yöherätyksiltä, jotta saisin nukuttua.
Unenlaatuhan harvoin on ollut viimeaikona mitenkään erinomaista, kun mulla on toi uniapnea.
Hengityskatkoksia, ja oon tosi väsynyt, edelleenkin herätessä. hoitoa odotellessa.

Nousin tuona torstaipäivänä ehkä joskus puolen päivän ja iltapäivän välissä. (mikä on edes se kellonaika kun se muuttuu päivästä iltapäiväksi? Tai aamusta päiväksi?  Aina ollut mysteeri tämä)
Kämppikseni L tuli herättämään ja sanoi että mun äiti on yrittänyt soittaa mulle.
Havahduin ja jotenkin heti tajusin, että iskä on kuollut. Tai ainakin odotin sitä.
Koska äiti oli siis facebookin kautta ottanut yhteyttä kämppiksiin, jotta muhun sais yhteyden. Kiirellinen asia siis.

Soitin äitille.
"Moi Heidi, missä oot" Äiti vastas outoakin oudommalla rauhallisella äänellä
"Kotona..."
"Onko kämppikset siinä lähellä?" Äiti jatkoi
"On..."

"Tuota, me ollaan matkalla sinne xxx- kanssa" (Veljeni)
"Iskä on kuollut" Totesin
"Joo Heidi..." Itkien
"Iskä on kuollut....iskää ei enää oo" Aloin itkeä
"Heidi me ollaan ihan kohta siellä, mee juttelee kämppisten kanssa, me ollaa iha kohta siellä"

Tästä eteenpäin en sitten pitkään aikaa tunteilla asiaa enää läpikäynyt.

Äiti ja veli tuli tänne, ja sitten mä halasin molempia. Äiti itki.
Enemmän mä lohdutin äitiä loppupeleissä ku se mua.
Mulla tuli suorittajavaihde päälle, kun tunteiluvaihde oli ollut ennen kuolemaa.

Nyt oli aika toimia, se miten toimitaan henkilön kuoltua.

Heti seuraavana päivänä mentiin Äänekoskelle sairaalaan. Soitin siis jo samana iltana iskän kuoltua sinne sairaalaan että monelta kannattaa tulla, ja et ollaan tulossa sinne.
Sairaalasta saatiin puolenpäivän jälkeen hautauslupa/kuolintodistus.
Sitten käytiin hautaustoimistossa, yhdessä äänekoskella sijaitsevissa.
Paikalla ei ollut itse omistaja, joten sovittiin aika vähän myöhemmäksi samana päivänä.
Käytiin tässä välissä iskän asunnolla, joka nyt ei ollut hohdokkaassa kunnossa, kun siellä ei oltu asuttu pariin kuukauteen. Lähtö sieltä oli tullut äkkinäisesti joten kaikki ruuat olivat siellä mihin ne jäi.
Ei ehditty siinä sille tehdä mitään sen kummempaa, kun piti tulla takaisin hautaustoimistoon

Siellä mä lähinnä puhuin kaiken mitä tarvitsi. Hoidin asioita ja kirjoitin tarvittavan ylös.
Alustava hautauspäivän sopiminen, hauta-arkun valinta,
puetaanko uusiin valkoisiin vaatteisiin vai laitetaan omissa vaatteissa.
Paljonko kaikki tämä maksaa, ja paljon maksaa kuljetus Juvalle.

Sain (Saimme) Kansion, jossa oli mm. vihkonen joka antoi tietoa omaisille kuoleman kohdattua.
Niin henkistä tukea, kuin ihan käytännön ohjeita.

Ensimmäiset muistiinpanot hautaustoimistossa kirjoitin kansion sisäkanteen.
Ne olivat seuraavanlaisia:
Hautapaikka Juvalle (Pitää varmistaa onko tilaa)
Siunaajan nimi (pitää kysyä käykö hänelle)
Siunaustilaisuus
(kysytään tältä siunaajaksi haluamaltamme pastorilta,
käykö kyseinen päivä heidän helluntaiseurakunnassa)
Hautaanlaskuun tarvitaan suntio (pitää kysyä seurakunnalta, onko vapaana silloin)

Luki myö se että äänekoskelta kestää ajaa 2 tuntia Juvalle,
 jolloin siunaus Juvalla voi olla aikaisintaan puolenpäivän maissa,
jotta vainaja ehditään kuljettaa sinne. Jolloin pitää varmistaa suntiolta, käykö tällainen aikataulu.
Sitten se oli myös kirjoitettuna, että arkun pitää olla tilaisuudessa väh. puolta tuntia ennen kun vieraat tulevat, joten se pitää ottaa huomioon tuossa ajankohdan valitsemisessa.

Hautajaiset päätettiin järjestää kolmen viikon päähän kuolemasta,
ja päätettiin myös että siirto sairalasta on samana päivänä.

Hautaustoimistossa neuvottiin heti ensimmäisenä ottamaan yhteyttä oikeusaputoimistoon,
 jossa tehtäisiin perunkirjoitus, koska se on siellä halvempaa.
Se määräytyy kuolinpesän ja kuolinpesän hoitajan tulojen mukaan.
Minusta päätettiin tehdä kuolinpesän hoitaja. Se oli oikeastaan sovittu jo aiemmin veljen kanssa.

"Perunkirjoituksia varten tarvitaan virkatodistus vainajan 15- ikävuodesta eteenpäin"
Sanottiin hautaustoimistossa
"Anteeksi mikä?"
Enhä mä ole ees koskaan kuullut sanaa "virkatodistus"

No se tarkoittaa sitä, että pitää tehdä selko iskän kaikista muutoista ja paikkakunnista, joissa iskä oli kirjoilla ja kaikki mahdolliset perilliset eli kuolinpesän osakkaat siltä ajalta.
Ne sitten voi selvittää niiltä paikkakunnilta seurakunnilta, joissa iskä on asunut ja kuulunut kirkkoon. Ja jos ei ole kuulunut jossain vaiheessa kirkkoon ne saa maistraatista.
Ok, selkee juttu (no ei kyl ollu vielä siinä vaiheessä, päivä iskän kuolemasta)

Samassa hautaustoimiston sisäkannen kansion
Lukee myös samana päivänä hoidetun puhelun tiedot,
 kun soitin juvan seurakunnalle hautapaikka-asioissa.
Hautaustoimistossa alustavasti sovittu hautajaispäivä sopi myös Juvan seurakunnalle.
Aikataulut sovittiin, ja se kuinka paljon tämä toimitus maksaa.
Se muuten on kaksi kertaa kalliimpi,
kun hautaa jotain ihmistä muualle, kuin missä hän on ollut kirjoilla.

Sovittiin olevamme yhteydessä vielä lähemmin asioista, joista tarvitsee keskustella vielä lähempänä hautajaispäivää, ja siitä minne lasku lähetetään ynnä muuta.

Siinä oli hautaustoimistosta saadun kansion sisäkannen teksti vapaasti referoituna.

Sen jälkeen tulikin lappua jos toistakin,
kun eihän ne suunnittelut ja järjestelyt vielä tuohon jäänyt.
Aluksi sovittiin että jaetaan vastuuta muistotilaisuuteenkin liittyen, mutta päädyttiin siihen, että äiti hoitaa ne. Juteltiin kyllä siitä, mitä niissä olisi ja ketä kutsutaan, mitä syödään, mutta äiti oli se joka ne järjesti suurimmaksi osaksi.
Minulle jäi paperiasiat, niitä olikin ja on edelleen paljon.
Veljelle jäi iskältä jääneen auton (josta iskä oli velkaa) asiat.
Sen kunnon tarkastaminen, sitä myymisen suunnittelu ja mitä nyt siihen voikaan liittyä.
Autoista minä nyt mitää ymmärrä. Pyörät on ja vissii kulkee.
Veljen vastuulla oli myös olla meille kyytinä kun ajettiin iskän asunnolle siivoomaan sitä ja tietenkin kantamaan suurinta osaa tavaroita iskän hyvän ystävän kanssa.
Minä ja äiti toki oltiin apuna, itse en mitään oikeen uskaltanut kantaa, kun ei kroppa kestä.
Äitikään ei jaksanut painavia kanniskella.

Siivoaminen olikin iha oma stoorinsa.
Syyskuusta Joulukuun loppuun kämppä oli ollut koskematon. Ruuat mitkä jäi sinne pöydille oli yhä siellä, mutta ei ehkä ihan tuoreimmillaan.
Jääkaapin ruuat...
Se vissiin riittää, kun sanon,
 että äiti ei pystynyt ilman yökkäämättä menemään metriä lähemmäs jääkaappia.
 Minä otin happea kauempana ja silti siivotessani sitä kävin oksentamassa kolme kertaa.
Siitä ei enempää.
En suosittele kenellekkään, että jättää jääkaappiin/Asuntoon ruokia kolmeksi kuukaudeksi.
Tietenkin voi olla näitä tilanteita, kuten nyt, kun asialle ei voinut mitään.

Asunnon, yksiön, siivoaminen lopulta kesti kuutisen tuntia ja ruokatauko oli välissä.
Neljä meitä oli sitä raivaamassa.

Mulla on ollut monta monta numeroa joihin olen soitellut 
selvittääkseni kaikkia asioita, jotka tähän juttuun nyt liittyy.
Niistä nyt muutamia mainittakoon:

• -->Oikeusaputoimisto. perunkirjoitusten sopiminen, esiselvityksen ajanvaraaminen.

* Esiselvityksessä toin kaikki omat tulotietoni vuoden ajalta veroilmoituksen 2013  menot, 

Kaikki iskän paperiasiat. laskut/velat/varallisuus

*Sain näiden tulotietojeni perusteella nollapaperit, mikä tarkoittaa sitä ettei perunkirjat maksa mitään.

Minulla ei siis yksinkertaisesti ole tarpeeksi suuret tulot, jotta oikeusaputoimiston lakimies voisi laillisesti mitään minulta periä maksua.

• -->Hautausjärjestelyheput (Pastori, Suntio, hautaustoimisto jne)

• -->Iskän raha-asioita hoitavalle taho, josta sain selville kaikki laskuttavat tahot,

Velat, tulot.. mitä näitä ny on. ne lähetettiin mulle, jotta mä pystyisin sit käymään ne kaikki läpi
ja kattomaan listasta, et mihin kaikkialle mun pitää ilmottaa iskän kuolemasta.
osa paikoista kun on semmosia, mihi menee automaattisesti tieto kuolemasta, osa taas ei.

• --> Isännöitsijälle, Vuokrasopimuksen irtisanominen  saman kuun loppuun. (joulukuu)

Laissahan niin ei saisi tehdä, mutta pyysin että näin  tässä tilanteessa voisi tehdä, kun en jaksanut soittaa sinne heti iskän kuoltua. Ja vkolopun jälkeen maanantai olikin jo joulukuuta. Se onnistui. Avaimia oli kolme, joiden olinpaikka piti selvittää. Meillä oli yksi avain, muut olivat... no muualla.

• --> kotihoidolle. Iskällä oli sairaana ollessaan kotihoidon palveluita.

Heidän turvapuhelin oli vielä iskän asunnolla, ja heidän piti se hakea pois. sen asian ilmoittaminen.
Heillä oli myös yksi avaimista, jonka selvitin joulukuun loppupuolella, koska silloin en vielä tajunnut että heillä se avain on.

• --> Autoliikkeelle, johon iskän autosta oli vielä maksusuorituksia jäljellä (osamaksulla otettu auto)

Sinne ilmoittaa iskän kuolemasta, ja siitä miten tässä tilanteessa pitää toimia.

Iskän kuolemasta täytyi myös ilmottaa:
Joihinkin pankkeihin (osa meni automaattisesti)
Puhelinoperaattoreille, (Saunalahti, Dna),
johonkin tv-korttipalvelu mestaan (Dna kai) Johon sitten se tv-kortti piti palauttaa myös.
Sähköyhtiölle, sähköjen lopettamisesta...
ja no kaikki laskuttajat joille iskä oli velkaa.
Oli vakuutusta ja jotain kauppaan sovittuja tilejä, joista oli laskuja erääntynyt... jne.

Kaikille tuli aloittaa puhelu "Hei täällä Heidi Jahnsson Jyväskylästä hei, olen sellaisella asialla että isäni *Isäni nimi* On kuollut 27.11....." Ja se asia, mikä pitää hoitaa kyseisen tahon kanssa.
Tuli opittua iskän hlö. turvatunnus ulkoa sitten siinä rytäkässä.

• -->Sitten piti selvittää se, saako hautauskuluihin sosiaalitoimistosta tukea (Ja löytyikin nimellä "hautausavustus") 

Ja mikä on summa, ja mistä se tulee hakea

Eri sos. toimistossa annettiin vähän eri summia,
mutta sitten siellä, josta raha kuuluu anoa, sanoikin vähemmän summan,
ja se ei kattanut sitä kaikkea, mitä toinen toimisto oli sanonut hautausavustuksen kattavan.

No sitten nohevana selvittämään oikeusaputoimistosta lakimieheltä miten tämä asia menee.
Suomen laki ei ole määritellyt hautausavustusta pakolliseksi, tai sen suuruutta.
Kuolinpesän hakiessa toimeentulotukea hautauskuluissa sosiaalitoimisto käsittelee asian harkinnanvaraisena menona ja jokaisella toimistolla on omat standardinsa asiasta.
Toimisto, josta meidän tulee hakea tukea kattaa just ja just arkun, ja noin kolmasosan itse hautaamiskuluista. mutta ei hautapaikan kuluja eikä kuljetusta.

No se oli sitten selvitetty. Mutta sitä en ole vielä edes voinut hakea. hautausavustusta siis.
Se menee tuossa ko. sosiaalitoimistossa niin, et perunkirjojen jälkeen vasta voi hakea, ja sitten tietää et saako sitä tukea ja paljonko. Harmillista on tietty se, että kaikki laskut liittyen hautaamiseen ja hautaustoimiston kuluihin on jo tullu ja osan eräpäivät on jo menny. Ei me tuosta nyt jotain 1100 euroa 1.1.2015 iha saatu maksettua, mut onneksi voi sopia vähän maksuaikaa.
Olisha se iha jees, et sais sitä tukea hakea jo ennen perunkirjoja, mutta toisaalta ehkä siinä on sit niille helpompaa ku se menee noinperin. Ei tosin meille.

• -->Sitten piti lähteä selvittämään sitä, et kun eihän se soskun tuki mitenkään kata edes kolmasosaa menoista, et onko vielä jostain mahdollista saada tukea, kun ei meillä oo yhtäkkiä tai ainakaa mulla varaa suuriin summiin. Minä sitten vielä lähdin selvittää, ja olen vielä sillä tiellä selvittämässä, että 

onko hautausavustuksen jälkeen (joka haetaan kuolinpesän nimissä) mahdollista hakea vielä OMAA toimeentulotukea harkinnanvaraisena koska mulla ei ole varaa kustantaa kaikkea.
No se ei vielä ole täysin selvinnyt, mutta asiaa selvittelen kunhan perunkirjaton valmiit.

• --> Joo ja soitin tossa toissapäivänä autoliikkeeseen. Auton voi myydä vasta ku perunkirjat on tehty.

Autoon liittyen tiedän sen, et uus akku piti ostaa ku se ei liikkunu muuten, sitten se pitää katsastaa ja ilmeisesti huoltaa enneku sitä voi edes myydä. No kuluja kulujen päälle, ei tunnu missään. No eiku..
Ei oikeestaa voi muuta ku tehdä kaikkensa mitä voi, luottaa Jumalaan ja sit lainata vaik jostain (ihmisiltä ei mitää pikavippimeininkejä !) rahaa...

• Niija soskuun liittyen hain sitten tässä samassa rytäkässä sit iha omaa toimeentulotukea marraskuulta tammikuulle , jos jottain saisi, nämä siis ei liity vielä noihin itse hautajaiskuluihin.

Laitoin mm. matkakulut hautajaisiin harkinnanvaraisena (70e on aikuiselle menopaluu Juvalle, jiihaa)
Ja sit niit kului ku vaik matkustettii iskän asunnolle ja maksettii niist bensoi veljelle ja mitä näitä nyt olikaa.  En halua tällä siis mitään soskua mollata, koska se et on sosiaaliturva on jo huikeeta, mut siis noit matkakuluja ei laskettu menoina "koska ne kuuluu perusosaan, ja sillä tulee kattaa kaikki matkakulut"

Vaik jos olis ollu viidet hautajaiset lähimmillä nii ne matkakulut on kustannettava siitä, mikä on mun oma tulo, vaik sit jäis syömättä. No ok, jossain vaiheessa sit sosku varmaa ehkä myöntyis. Tosin en tiiä monennenko kuoleman kohdalla ne heltyy (ok vitsi vitsi, rankempaa huumoria)

• -->Nyt sit otin yhteyttä diakonia toimistoon, joka on niinku soskun jälkee semmonen josta voi pyytää apua, kun ei ole enää muuta vaihtoehtoa. jätin vastaajaan eilen viestin, jossa kerroin tilanteen ja et haluun ajan jollekin diakonille. Pyysin kans et jos joku vois tulla henkiseks tueks perunkirjoihin, ku meen sinne varmaa yksin ku en usko et veli pääsee/ ehtii toiselt paikkakunnalta tänne tulee.

Sitä odottaen, et millon saan ajan.

Odotan tällä hetkellä myös sitä et oikeusaputoimistosta otetaan yhteyttä millon perunkirjotukset tarkkaan ottaen on. sovittiin joulukuussa että ne on tammikuussa, viimeistää helmikuun alussa.
Arkipäivät loppu kesken, kun tajusin tänään olevan lauantai enkä voinut soittaa enää sinne!
No soitan maanantaina ja selvitän, et josko ne tietäis jo paremmin millon se perunkirjotusaika on.

Sit oon soittojen lisäks laittanut moniin paikkoihin lisäinfoa sähköpostin kautta.
En nyt ala luettelee, mihin kaikkialle, mut sillee ku ei puhelimes kaikkee voinu laittaa, nii sitten piti jatkaa sillee ihan kirjottamalla. Tai jos ei vaik saanu monen puhelinsoiton jälkeen yhteyttä, nii senkin takia.

Hei semmoi positiivinen häivähdys kaiken keskellä oli, ku joku puhelinoperaattoriko se oli tmv. kerto et iskällä on liikasuoritusta, joka sit tulee sen tilille takasin, MUTTA sen pitäis tehdä se henkilökohtaisesti ja no se on vähän vaikeeta rajan takaa... niiin sitten mä tein sen iskänä.
 Se anto sen jonku sähkösen lomakkeen linkin tai jottai, joka mun piti täyttää ja laittaa mihin tilille, ja kuka pyytää ja mitä pyytää...
No ei se ollu ku ehkä 30 euroa, mut hei, vähästä kiitollinen pittää olla!

Se oli aika semmoi... tippa linssissä moumentti, ku laitoin tietenkin oman sähköpostin iskän tietoihin, ja siinä oli vissii automaattinen systeemi (tai en maininnu et iskä on menehtynyt) Kun mulle tuli  sähköpostia joka oli suoraan osotettu mun iskälle.
Eli viesti alkoi "Hei *iskän nimi* Olemme vastaanottaneet...."
Aivan kun puhuteltais elossa olevaa ihmistä. No se oli semmoi moumentti taas et tajus, et ei se oo elos.

• Ja sit aina ku tässä on ollu laskuja ja velkoja ja saatavia , iskään liittyviä tuloja menoja ..

Niin ne on pitäny sit toimittaa sinne oikeusaputoimistoon et ne voidaan huomioida perunkirjoja tehdessä. Oonkohan kolme paksuu kirjettä sinne laittanu.
Tai no oli joku ehkä vähän ohuempi, mut aivan sama :)

Vielä on paljon puhelinsoittoja sun muita jäljellä,
mutta joku päivä nää on ohi, THANKS GOD!
Ei perunkirjat ja velkajärjestelyt ja auton myyminen ja laskujen maksaminen kestä loppuelämää.

No tällasia asioita mm. olen tehnyt viimeaikoina, ja paljon muutakin,
kuten käynyt soittaa pianoa kirjastossa, pelannut pleikkaa kämppisten kanssa, lautapelejä tooosi paljon myöskin kämppisten kanssa, käynyt viettää joulua Juvalla,
uutta vuotta kuopiossa ja sitten palannut takaisin kotiin.
Käynyt ylistyksenjohtajien palaverissa, ja lakannut omia ja kämppiksen kynsiä.
Kynsien lakkaaminen on muuten ihanaa <3 p="">Hiuksiakin voisi värjätä, mutta se kyl pilaa hiukset, joten jospa en.

17.1.2015

Tänään olin pelaamassa lautapelejä moninpeli-illassa,
joista en sitten jatkoille lähtenyt, mutta se oli varmaa iha jees.
Enhä mä olis tätä kirjottanu, jos mä olisin ollu kuppaamassa jatkoilla ;D

Niija oon tässä suunnitellu kans kämppikselle "yllätyssynttäreitä" No se tietää et jotain on tulos, mut ei tiedä milloin missä ja ei iha tarkkaa ketä tulee !

Oon tässä nyt taas sairastellutkin, mut siitä sitten kirjoitan erikseen, eihä kukaan jaksa lukea jos mä tässä alan vielä omia sairaskertomuksia raapustelemaan.

Hei kaikesta selvitään, kaikessa ollaan voittajan puolella.
Se voittaja on Jeesus Kristus.
Voima elämiseen tulee ylhäältä.

Itketään ja nauretaan yhdessä ystävät rakkaat <3 p="">

Tämän kirjoitin, koska minulta on monesti kysytty otsikon kysymys,
olen melkein aina ollut et ... mitäs tähän nyt edes vastaisi....
Koska viimeaikoina paljonkin olen enemmän tehnyt kuin käsitellyt tunteita, jolloin voisin sanoa "miten mä voin"
Tässä nyt semmoi ei nyt ihan kaikenkattava, mut semmoi referaatti mun elämästä.
Nää osa 1 ja 2 oli semmoi pläjäys viimesen puolen vuoden ajalta, joten jos tänne asti luit niin onneks olkoon, olet perillä MINUSTA taas 0,000046 % enemmän !

"Heidi mitä sulle kuuluu, miten sä voit?" Osa 1. Heinä-Marraskuu 2014

Vastausta antaessa täytyy palata vähäsen ajassa taaksepäin, loppukesään ja syksyyn 2014
Aurinko paisteli, välillä vissiin satoi, niinku kesällä yleensä. Linnut laulo ja sitä rataa.

Olin kirjoittanut ehkä muutama viikko tai kuukausi sitten tekstin "Selviytymistarinoita"
Jossa, vaikkakin olosuhteet elämässä oli ollut pitkään stressaavia ja rankkoja, alkoi tuntua siltä, että jaksan taas vähän paremmin.
Suunnitelmissa oli loppuvuodesta hakeutua kristillisen opiston lastenohjaajakoulutukseen. Se kiinnosti.
Kävin uimassa aika harvoin sinä kesänä, vaikka tykkäänkin siitä tosi paljon.

Jossain vaiheessa kesän-syksyn taitteessa oli kahden ystävän kanssa sanottava "näkemiin" n. puoleksi vuodeksi. Kahden lähimpiin ystäviini kuuluvien kanssa. He lähtivät eri puolelle maailmaa, eivät siis yhdessä, vaan erikseen. Kumpikin eri maan osiin keskenään, ja eri maanosiin minun kanssani.
Tavallaan haikeaa, mutta tietenkin olin onnellinen et he pääsee johonkin semmoseen reissuun, jota ei kovin monesti tule vastaan.

Ei mennyt kovin kauan tuosta ystävien lähdöstä, kun tuli uutisia iskän suunnilta. Vointi oli huonontunut, mikä nyt oli suht normaalia syöpäpotilaalle leikkauksen jälkeen.
Mitään pelkoa mistään vakavammasta ei siis tietenkään ollut syöpään liittyen, koska lääkärit olivat kesäkuussa viimeksi varmistaneet, ettei syöpä ollut levinnyt ja aika varmasti sanoivat ettei se niin tule tekemäänkään, ainakaan ihan heti.

Jotain kuumeilua iskällä oli, muistaakseni. Pahoinvointia ja semmosta pyörtyilyä.
Sairaalareissuhan siitä muutaman kertaa tuli. välillä ambulanssilla, välillä taksilla.
Välillä reissu oman paikkakunnan sairaalaan, välillä Jyväskylään keskussairaalaan.

Ekalla kerralla kun oli oma paikkakunta- Jyväskylä - oma paikkakunta reissu, niin oli jonkunlainen kotoutuminen välissä. ehkä elokuun tienoilla tämä tapahtui.
Sitten joko toisella tai kolmannella kerralla, olen laskuissa sekasin,
Iskä ei sitten enää siitä palannutkaan kotiin.
Ennen tätä reissua olikin viimeinen kerta kun iskä ikinä näki omaa asuntoaan, muistoja, valokuvia, mun ja veljen maalaamia tauluja, naapureitaan.

Tällä kerralla alettiin miettiä, missä on oikein vika, kun vointi ei kohene. Suola-arvot oli alhaalla, veriarvot oli alhaalla, vointi oli todella huono, eikä jalat kantanut.
Jos joku influenssa iskee syövästä toipuvaan, sehän tietenkin on paljon voimakkaampi, kuin terveellä.
Kuitenkin otettiin myös kuvat alueelta, jossa syöpä oli, varmuuden vuoksi.

Kesällähän tilanne oli se, ettei syöpä ollut levinnyt, ja ennusteet erittäin positiiviset,
Nyt näissä röntgenkuvissa kolmisen kuukautta eteenpäin, leviäminen oli alkanut.
Iskän oikean keuhkon alalohkohan oli poistettu keväällä, syöpä kun sijaitsi siellä.
Nämä kuvat näyttivät, että se oli levinnyt vasempaakin keuhkoon ja imusolmukkeissa oli jotain varjostumaa.

No positiivinen tilanne oli se, että se ei ollut mitenkään kovin laajalle levinnyt, jolloin lähdettiin miettimään säde- ja stytostaattihoitojen mahdollisuutta.
Ensin iskän suola- ja veriarvot tulisi kuitenkin nousta ja vointi koheta, jotta hoitoja voisi edes aloittaa.
Tässä huomautus, nämä hoidot kuuluvat syövän jälkihoitoon jokatapauksessa, joilla estetään mahdollinen syövän leviäminen jatkossa.
Jostain syystä lääkärit (tai iskä?) olivat/oli päätyneet kesällä ratkaisuun, että aloitetaan ne vasta syksyllä.
Ehkä ajateltiin, että iskä saa levätä vähän aikaa, ja kesällä kun iskän tilanteessa oleva on jo muutenkin heikoilla, kun on kovia hellepäiviä.

Mutta sitten kävikin niin, että tämän ensimmäisen röntgenkuvan jälkeisenä viikonloppuna (olisiko kuva otettu tiistaina tai keskiviikkona) Vointi paheni entisestään, otettiin uudet kuvat vajaan viikon sisällä.

Syöpä oli levinnyt aggressiivisesti, mikä oli lääkäreillekkin aikamoinen yllätys. Tätä ei odottanut kukaan. Se oli levinnyt laajalti molempiin keuhkoihin, imusolmukkeisiin ympäri keuhkoja, vatsaan, maksaan.  Tällä leviämistahdilla se ei tulisi pysähtymään, ellei hoitoja alotettaisi. Ja ellei niitä aloitettaisi PIAN! Asap.

Iskän vointi ei kuitenkaan kohonnut.
Ehkä meni viikko, kaksi, kun sädesairaalan lääkärit lähettivät iskän Jyväskylästä takaisin Äänekoskelle.
Sieltä annettiin tuomio: Enää ei sädesairaala hoida iskää, ei siitä ole mitään hyötyä, kun iskä voisi kuolla jo niihin raskaisiin hoitoihin, joita heillä olisi antaa.

Elettiinköhän nyt Lokakuun loppua? Ehkä, en ole varma.
Tieto siitä, että iskä ei enää tule parantumaan, ainakaan lääketieteellisesti, oli musertava.

Jotkut läheisistä ehkä vielä toivoi, ja uskoi että kuolema voi viivähtää kuukausiakin, ehkä vuoden.
Joskus jotkut ovat olleet vastaavassa tilanteissa pitkäänkin elossa.
Eihän sellainen tietenkään mitään parasta aikaa ole, odottaa kuolemaa, mutta läheisille ehkä sellainen toivo voisi auttaa, että olisi edes aikaa hyvästellä.

Minä en oikeastaan uskonut että iskä eläisi kauan, en voi sanoa että aavistin sen tai siinä olisi ollut mitään yliluonnollista. En uskonut että ilman Jumalan ihmettä iskä eläisi enää kauan.
Minulla alkoi prosessi valmistautua siihen, että olen kohta isätön, ja mitä kaikkea se pitäisi sisällään.
En ollut toivoton, mutta ajattelin että "nyt on se aika, kun voi vielä viettää viimeisiä hetkiä iskän kanssa".
"Nyt , eikä vaikkapa puolen vuoden päästä, jos olisi ajatellut, että tilanne kestäisi vielä kauan.
Nyt, ei myöhemmin."

Se oli se aika.
Ei se ollut myöhemmin.

Tuosta viimeisestä diagnoosista "aggressiivisesti leviävä syöpä, ei voida parantaa" Oli kulunut vajaa kuukausi, kun iskää ei enää ollut.
Iskä siirtyi taivaaseen.

Vaikkakin muistelin aiemmassa blogissa viimeistä puhelua, ja sen tuomia ajatuksia, on mulla parempiakin muistoja.

Sain sanottua parisen viikkoa ennen iskän kuolemaa "Mä rakastan sua iskä, mä rakastan sua ihan älyttömästi" itkien. Tuossa puhelussa sain myös vastauksen iskältä "Voi Heidi, niin minäkin tottakai sinua"

Yhden ihmisen elämä tuli päätökseen.
Vuoden kestänyt taistelu syövän kanssa oli iskän osalta ohi.
Läheisille asian käsittely jatkuu tietenkin pidemmälle.

Meidän  muiden elämä jatkuu, mutta se ei ehkä jatku täysipainosesti, ainakaan minulla, aivan heti.
Prosessi menetyksestä on vielä kesken, mutta joku päivä vielä tiedän, että voin hyväksyä asian . Voin hyväksyö sen niin, etten enää sure niin paljon, vaan voin muistella mennyttä lämmöllä.

Se ei ole vielä nyt, mutta se on varmasti myöhemmin.

Pelastaja murhaajan voittaa Kirkkaudellaan

Punainen

Palvelen Pyhyydessäsi

Poistan puolustusmuurini

Polvistun

Pilvissä ei pimeyttä

piilossa pikemminkin

Pyhyytesi ei poistu

Pahuus ei poraudu päähäni

Palvon Paljouttasi

Pelastat palvelijasi

"Punainen väri rakkauden"

Musta

Makeaa maireaa

Mielenkiintoista

Markkinoi

Maanittelee

Mädäntää

Mehiläisen pistos

Muurahaisen puraisu

Merihirviö

Maksaa maltaita

MURHAA

"Musta synnin pimeyden "

Valkoinen

Valo
Varma vapautus

Vahva valistus

Veren voitto viimeisillekkin

Vaara väistyköön!

Vesi virratkoon!

Vanhurskas

voimaton

 yksin

Voima

virtaa

Vapahtajalta

"Valkoineen väri vapauden
väri puhtaan sydämen"

Kulta

Kaikkeus kukoistaa

kahleet katkeaa

Kevät, kesä

kukkivat kedot

Kaikkoaa kaikki

karmivat pedot

Kirkkauden Kristus

Kristallivirroilla

Korkeuksien

Kaikkivaltias

 Kuningas

"Kulta
 kertoo taivaasta
sinne
 tahdon matkata"

-HeidiJ-

(Lainatut kohdat laulusta  :Värilaulu) 

Niin lopullista...

Tuntuu jotenni nii lopulliselta. Kuolema siis. Ja niihä se tietty on.

Kattelin puhelulogia, könnykkä ehdotti et vois tyhjentää niit nii vapautuis tilaa. Aloin selaa ja tajusin jo sitä tehdessä et jossai vaiheessa siellä lukee iskä... ja aloin itkee ku tiesin et niin käy.  Tavallaa vaa odotin et se nimi tulee siihen ( en oo poistanut iskän nroa puhelimesta,  emmä voi viel)

Sit se tuli. Vastaamaton :iskä 25.11.2014 4am.

Mä oon kelannu tän jo kuinka monesti, miks mä en soittanu seuraavana päivänä takas? Tai no siis sinä päivänä.
Tiedön, en jaksanu. Iskä soitti tosi usein, ja emmä vaa jaksanu.
mut silti. Se on viimenen merkintä tai joku mikälie mikä mul on iskästä, tuo merkintä et mä en vastannu..
iskä kuoli 27.11 aamulla.  Miks mä en soittanu 25 tai 26 päivä?
Veli kerto et toivotti hyvöö yötä iskälle 26 iltana. Oon siitä pienestä jutusta nii kateelline.
Äiti sano et sen vika puhelu oli tosi vapauttava. Semmonen et se loppu hyvössä hengessä.

Mä oon kelannu mun vikaa puhelua.

Iskä soitti edellisenä vkoloppuna ja sit ku kerroin et olin äitin kaa just puhelimessa se sano et hänpä soittaa ensin sille... noo ne jutteli varmaa puol tuntia ( se oli se puhelu mistä äiti sano et jäi hyvä fiilis) sit ku se soitti mulle uuudestaa nii ei ruvettu juttelee oikee mitöä muuta ku se heti sano et nyt on tämmönrn tolanne et kaukosäädin on lattialla ja se pitää saada ylös.  (ja ainut asia mitä se voi tehä sairasvuoteella o kattoo tvtä ja vaihtaa kanavia.  )Öitä se ei saanu nukuttua. No nyt se olu lattialla ja kello oli jo lähes puolen yön.  Hoitajat ei vastannu kutsuun.
Iskä pyys et soitan sinne. Sanoin et voin yrittää. Tajusin sit et ei mul oo suoria numeroita hoitajille jja emmä saa mihinkää yhteyttä siihr aikaa.
Soitin iskälle takas "hei iskä ei oo muita numeroita auki ku päivystys" ... "no soita sit sinne!"
Sit olin et ehä mä päivystykseen voi soiytaa kaukosäätimestä. Vaik iskälle se tietenki oli tärkee juttu.. nii emmä päivystyksee nyt pystyny...
se ei ymmärtänyt.  "Tottakai sä.voit. soitat vaa" ja se alkoi vähän hermostua,  iha ymmärrettävästi. Se oli sille tärkee juttu.

Sit se päättyy aika pian "mä etin sit jonku muun joka soittaa sit sinne.." "no ok.. sori ku en voinu auttaa"
*tuuttuuttuut*

Myöhemmin sit se soitti äitille kaukosäätimestä. No eihä seköä päivystykseen soittanu. Se laitto kännykän äänettömäks. Oli tullu 10 soittoa yön aikana
Mä laitoin kännykön kokonaa kiinni koska olin tosi väsyny. En jaksanu ottaa  vastaan öisiä puheluita ku mul muutenni oli vaikeuksia ees saada unta. Iskä saatto soittaa joka yö pari kolme kertaa.


Jos olisin soittanu viel seuraavan viikon aikana ennen 27.11 aamua olisun saanu erilaisen viimeisen puhelun.
toisaalta se vika puhelu kerto tosi paljon siitä et pienet asiat oli tärkeitä...

Mut en voinu auttaa siinä.
Miksmä en sit vaik soittanu päivystykseen.  Miks mä en soittanu sille uudestaan ennen 27.11

Miksi on sellainen kysymys monesti mihin ei oikein  saa vastausta.  Se ehkä tässä tilanteessa sisältää enemmän sitä että.. en oikeastaan tarvitse vastausta siihen että miksi en tehnyt niin.. Toivoisin vaan sydämeni pohjasta että asian voisi muuttaa..

En vaan ymmärrä miten tällainen asia voi tuntua niin merkittävältä.
ei tuo puhelu määrittele koko vuosien suhdettani iskään. Ei se poista tai lisöö sen arvoa. Se ei tarkoita että olisin epäonnistunut tai että mulla ei olisi hyviö muistoja.
silti se vaan vaivaa.

Jospa olisin voinut sanoa vielä viimeisen kerran iskälle jotain lohdullista ja kaunista, mutta viimeiset sanat olivat vain sitä että sori en voi auttaa enkä soita päivystykseen. Ehkä myöhemmin sen merkitys laimenee mutta sitä en voi muuttaa.

Myöhemmin osaan nähdä sen yli enkä ajattele sen olevan niin suuri asia.

Mutta vielä en osaa niin ajatella, vaikka luulin.

Vielä mietin vain että jospa olisi ollut toisin.

Kuolema.  Se on lopullista.
Enää ei iskä soita,  enäö en voi olla vastaamatta sille keskellä yötä kun en jjaksa puhua.
Voisinpa vielä sanoa iskälle
miten tärkee se on minulle.

:,/

Jumala ON totta

Mun päivät menee nii et mä nousen ylös joskus iltapäivästä ja sit avaan heti netin kännykässä.  Facetan , pelaan...Sit aiemmin enneku annoin läppärin pois menin koneelle kunha jaksoin nousta sängystä,  ja avasin mahdollisimman monta välilehteä, yhtäaikaa pelasin paria peliä, katoin Iltalehden sivuja, feissarimokia, Facen päivityksiä. ..
Kato jos jostai pelistä lippu elämät nii pakko täyttää odotusaika jollain muulla.

Mä aina lopetan sit jonku pelin ku se on tarpeeks ruvennu ahdistaa ja sit alotan toisen. 
Pelaan ja pelaan ja tunnen oloni syylliseks.

Sitten ku mä en jaksa enää pelata nii mä käyn syömässä jotain. Syön liikaa.
Syöminen antaa kans hyvän olon tunnetta, toisaalta lisää syyllisyyttä mut ainaha voi syödä lisää nii ei tunnu pahalta,  ja kierre on valmis.

Jos lopetan pelaamasta tai syömästä tai dataamasta yleensä mut valtaa mieletön ahdistus.  Suunnattomakta tuntuva tyhjyys ja merkityksettömyys ja liian semmoi tunnemyräkkä jota en halua joten siks palaan tekee kaikkee mikä mua auttaa unohtaa ne.

Ongelmana tässä on vielä sekin et mä en pysty nukkumaan. Koska sillon kans valtaa kaikki ajatukset mielen. Joten mun pitää tehdä kaikkee mahdollista kännykällä ja koneella nii kauan kunnes simahdan ja on pakko nukkua. Joskus se tapahtuu vasta aamu kahdeksalta.
Eikä se oo kovin tervettä..

Ai miks Jumala on totta otsikossa?
No tänään ja eilen onki merkillinen poikkeus rutiineissa.
Eilen oli joku äärimmäisen ylitsepääsemätön meininki ja mä en ees  noussu sängystä. 
Aloin rukoilee. Yleensä mä oon vaan pelannu ja hukuttanu kaikkeni siihe.. mut nyt tiesin et ei MIKÄÄN auta.
Muu kuin rukous.

Emmä tiä miks mä oon skipannu rukouksen.  No ehkä siks et sillo mä rupeisin käsittelee asioita. Ja se pelottaa. Toisaalta Jumala haluu et mä annan kontrollin hänelle ja siten myös mun ei tarviis huolehtia. Mut sekin pelottaa.  Kontrollin menetys. Luotto Jumalaan on hukassa.

Ok no eilen mä sit rukoilin. Aika heikosti.  Kuiskasin vaa et joo tiätsä Jumala mua masentaa... joo ja eipä muuta emmä tiiä mitä sanoa. ..
Sit jotenki jotain aukes... mä aloin itkee, ja se ei oo nykyään helppoa, oon paennu tunteita nii paljo et itkemine  ei oo itsestäänselvyys!
No kuitenki mä itkin. Ja rukoilin.
Ja kohta jo ylistin ja huomasin kuinka konkreettisesti paha olo väistyi. .
Ja olin siinä jonki aikaa rukouksessa.. seisoin ja olin polvillaa ja kaikkee.. sit mä jaksoin lähtee liikenteesee. 
Mä en paennu tunteita peleihin. En syömiseen.  En mihinkää muuhunkaan ..
Vaan mä rukoilin ja Jumala autto mua, mua ei satuttanu tai mä en romahtanu vaik itkin. Vaan se anto voimaa.

Sit mä lähdin liikenteeseen ekaa kertaa moneen päivään- viikkoon ilman et eka pelasin tarpeeks kauan et unohdin kaiken et pystyin lähtee. .

Sit myöhemmin mä siivosin. Järjestelin huonettani. Ja mä halusin tehdö sitä ja haluan yhä.  Merkillistä!! ( ne jotka mua vähänkin tuntee nii ymmärtää et ei oo normia tällainen!)

Viel on paljo siivottavaa mut se et haluun pitää huolta omasta huoneesta ainakin välillä on... aika ihme..

Tänään.  Mä nukuin kyl pitkään mut eile menin suht ajois nukkuu.  1-2 aikaa. Sanoin illalla Jumalalle et auta mua nukahtaa ku se on nii vaikeeta.

Nii siis tänää. 
Mä halusin pitkästä aikaa alottaa päiväni rukoilemalla. Ja nyt tajuan taas pitkän ajan jälkee miten Jumala ja Pyhän hengen läsnäolo on ainut joka voi mulle antaa elämän tarkoituksen.  Ja se et Jeesus on kuollu mun puolesta ja on valmis kantaa kaikki mun taakat..

Tänää mä rukoilin et kaikki taakat olis pois tältä päivältä ja et mua ei ahistais. Ja kaikkee..
Nii tiiättekö..
Mua ei ahista! Ja siis normisti mua ahistaa joka päivä.  Ehkä kerran kahdessa viikossa on päivä että ei ahdista.

Mulla on semmoi .. normaali olo.
Toki paljon on asioita mitä pitää käsitellä ja ne saattaa ahdistaa ja itkettää ja masentaa..
Mut se et mua ei kokoajan tuntuis pahalta... siihe tarviin Jumalaa.

Tänää mua ei ahista ja kiitos siitä kuuluu Jumalalle joka ON Totta.

Päivä kerrallaan. Enkä luovuta! !

Selviytymistarinoita

Istun lasitetulla parvekkeella auringon vinosti paistaen lattialle,

Kulho viinirypäleitä vieressä ja taivaalla vaan muutama hassu pilvi.

Vieressä pöydällä on paperia ja kyniä,  

jotka jäi eilen siihen kun kirjoitin kirjettä ulkomaille. 

Ihana rauhallisuuden tunne, ei oo mihinkään kiire, ei ahdista eikä stressaa

.

Kirjoitin eilen kirjettä raamattukouluuni, kuulumisia syksyn jälkeen.

Kävin läpi asioita kirjeessä, joita olin jo melkein unohtanut tai halunnut unohtaa...

Mutta kuitenkin sellaisia, joita on pakko käydä läpi, jotta voi mennä eteenpäin.

Mulla on ollut tapana sen jälkeen kun lähdin Vladivostokista lähettää sinne kerran vuodessa

jotain terveisiä Suomesta. Oon nimenny paketit "Finnish survivor kit" ja seuraavat ollu sit Vol 2/ Vol 3..

Viime syksynä mun lahja Raamattukoulun johtajan häissä oli "Finnish survivor kit - Wedding edition"

Häät pidettiin Sveitsissä, oli  mielettömän upee reissu. En ollut nähnyt ketään raamattukoulusta sen loputtua.

Viime syksynä käytiin kaveriporukalla myös Pietarissa, olin Venäjällä ekaa kertaa sen jälkeen, kun lähdin pois Vladivostokista ja raamattukoulusta 2011 Maaliskuun 1 päivä.

Huikee tunne!

Sitten alkoi koulu Jyväskylässä...

On pitänyt kertoa tää juttu jo aiemmin, mutta en oo jaksanu/ viittiny.

Ai niin mikä juttu? Niin siis se et miten ihmeessä mä oon Jyväskylässä. Miks just tänne?

 oli Heinäkuu 2013 eli aika tasan vuos sitten, vähä yli tosin, se oli alkuheinäkuuta.Mä olin saanu tiedon etten pääse Kuvataidekouluun Imatralle ja olin et GOD WHYY???Ja koska... tarvitsin päästä pois Mikkelistä, olin niin rikki mennyt henkilökohtaisista syistä ja Mikkelissä ei oikein ollut edes enää mitään mitä tehdä...Niin mä vaan halusin pois , iha mihi vaa.Kello oli jotain 2 aamuyöstä ja sanoin Veeralle facessa et nyt päätetään paikkakunta mihi mä meen. Tein jonku mielenkiintosen laskukaavan tyyliin "3*X -6 " Jossa X oli mun tai Veeran päättämä luku, Ja sitten sen luvun tuloksen perusteella laskin Suomen Kunta/Kaupunkilistasta järjestyksessä mihin kaupunkiin osuu, ja sitten päätetään silleen se kaupunki.Rändömisti tuli valkattua siis 4 kaupunkia, ja sitten itse valitsin kolme. Kirjotin ne paperilapuille ja laitoin hattuun. kuvasin Veeralle valokuvina jännitysmoumentteja.Skeptinen rukous Jumalalle, et tulis oikee kaupunki...Ja sit nostin hatusta Jyväskylän! Ja sit vaan etsin paikan mihin mennä siellä!

Kuntalistassa oli muuten ainakin Laitela, Kotka, Pori, Kuopio, Jyväskylä ja sit kaks muuta, joita en muista.

 Mut Täällä nyt ollaan, siinä syy. Jumalallakin on huumorintajua vissiin, koska tää on just oikee paikka missä mun on pitäny olla, niin monesta näkökulmasta katsottuna...

Aloitettuani koulun Kristillisessä opistossa kävin joka keskiviikko nuortenilloissa helluntaiseurakunnassa.

Aluks mun oli tarkoitus kiertää eri seurakuntia, ja kattoo mikä olis se sopiva kotiseurakunta.

Mikkelissä kuuluin helluntaiseurakuntaan, mutta ne halunnu sen olevan syy miks just menisin aina helluntaiseurakuntaan. Oli tarkoitus mennä jossain vaiheessa vapikselle, mut siihe tuli este ja sit vaan päädyin hellareiden iltaan ja siitä ekasta illasta lähtien koin olevani oikeessa paikassa. Pystyin olee heti suoraan oma itteni ja muistan ku itkin joka keskiviikko ja kävin joka kerta rukouspalvelussa.

Mulla oli paljon asioita, jotka jätin Mikkeliin, joita en jaksanut käsitellä tai yritin päästä yli.

Mä yritin alottaa uutta elämää toisella paikkakunnalla, mut kuitenkin jotkut asiat sito mua entiseen ja halusin päästä niistä yli. Koin Jyväskylän hellareiden nuortenillat tosi hoitavina ja ne autto mua eteenpäin.

Liityin sitten sinne aika pian, olisko ollut kuukaus pari sen jälkeen kun olin opiskellut paikkakunnalla.

Tiesin vaan et tää on mun koti ja täällä mun on hyvä olla.

Jossain vaiheessa syksyllä mun iskällä oli keuhkokuume. Iskän elämäntilanne on hyvin vaikee ollut fyysisesti ja henkisestikin. Hän asuu yksin ja on monia sairauksia. Keuhkoahtauma, Diabetes, Sydämen vajaatoiminta ja jaloissa ongelmia, joten kävely ilman rollaattoria ei ole aina mahdollista. Joskus ei pysty kävelemään ollenkaan.

Keuhkokuume toistui saman kuun aikana ja lääkärit rupes tutkii et mikä on vialla.

(Tosin ne ei olis kuvannu keuhkoja ellei iskän äiti, eli mun mummi olis kovistellu niitä... ne ei ajatellu et siinä olis mitään sen vakavampaa)

Selvis sitten syksyllä että jotain varjostumaa, kenties kasvain, on iskän keuhkoissa.

Mä olin sillo ollu noin kuukauden Jyväskylässä.

Tää oli ensimmäinen kerta sen jälkeen ku olin 1,5 vuotta sairaslomalla et olin jaksanut ja uskaltanut lähteä mihinkään kouluun, kun aiempi koulu piti keskeyttää, olin niin rikki ja väsynyt.

Tottakai nyt pelotti et jos iskällä olis jotain vakavampaa nii miten mä jaksaisin samaan aikaan koulua?

No tilanne eli kokoajan ja piti odotella tuloksia tuloksien jälkeen. vielä ei tiedetty siis et onko siellä keuhkoissa yhtään mitään.

Kävin koulua ja kävin seurakunnassa ja menin eteenpäin vähäisin voimavaroin mut kuitenkin jaksoin.

Lokamarraskuussa piti hakea soskusta tukea, jolloin selvisi että kun asun vielä Mikkelissä ja asun myös osittain Jyväskylässä, niin tukea pitää hakea kahdelta eri paikkakunnalta... Tarkoitus oli siis tehdä samat hakemukset , samat lomakkeet ja samat liitteet (joissa on aikas paljon työtä) Myös Jyväskylään, jotta saisi tukea taloudelliseen tilanteeseen.  Ne sit jäi, en niitä ehtinyt tehdä...

Lokakuun lopussa tai marraskuun alussa, en muista tarkalleen milloin

Sain puhelinsoiton.

Eräs mun läheinen ystävä oli aikomassa päättää päivänsä.

Ystävääni säästääkseni en aio kuvailla tilannetta tai kertoa yksityiskohtia.

Tarkotus ei ole paljastaa kuka hän on tai muutenkaan "repostella" tilanteella.

(Ja jos luet tätä, en ottaisi tuota puhelinsoittoa todellakaan pois, tai halua syyttää sinua tilanteesta

tai siitä miten se vaikutti minuun. Tärkeintä on että otit johonkin yhteyttä. oot rakas <3 br="">

Kerron vain oman osani asiasta.

Olin valmiustilassa pitkään, jotta asia selviäisi, ja lopulta sitten onneksi selvisi.

Olin shokissa, mutta vasta jälkikäteen. siinä tilanteessa tiesin että mun pitää pystyä toimimaan,

eikä järkyttyä tai jotenkin lamaantua. Käytin siis kaikki voimavarani siihen että pysyn järjissäni.

Tiesin että tarvitsen itse käydä tuon tilanteen läpi jollain tavalla, että miten se vaikutti omaan psyykkeeseeni

Kirjoitin sinä iltana pitkän tekstin "Mitä tänään oikein tapahtui" - jossa käsittelin koko kuluneen päivän tapahtumat ja sen miltä minusta tuntui ja sen ettei asia ole minun vikani tai minusta riippuvainen. Terapioin siis itseäni, koska tiesin että en pysyisi kasassa ilman sitä.

Kävin myös koululla juttelemassa asiasta yhden pastorin kanssa.

Viikko eteenpäin tuli tieto siitä että iskällä löydetty kasvaimen epäily onkin syöpä. Eli pahalaatuinen kasvain keuhkoissa. isokokoinen pahalaatuinen keuhko oikeassa keuhkossa.

Se oliko leikkaus mahdollista ei ollut vielä tiedossa. Epäiltiin että ei ole mahdollista, sillä iskä sairastaa nii paljon ja on ylipainoinen ja huonokuntoinen

Olin siis itse tilanteessa jossa olin aloittanut koulun uudella paikkakunnalla,

Ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun lopetin koulun henkisen uupumuksen takia.

Kävin seurakunnalla itkemässä asioita, jotka jätin Mikkeliin, jotka satutti mua paljon....

Olin auttanut ystävää, jottei hän tappaisi itseään.

Ja sitten iskällä todettiin syöpä.

Niin siinä sitten tais jäädä ne soskun paperit tekemättä sinne Jyväskylään....

joten en saanut sitten taloudellista tukea sieltäpäin ollenkaan.

Sitten alkoikin selviytyminen. Jonkunlainen... yritän mennä päivä kerrallaan ja jaksaa sen minkä pystyn

ja tehdä sen minkä pystyn vaikka en yhtään tiedä kuoleeko iskä kohta ja mikä mun oma henkinen terveydentilanne on tai ... ilmottaako joku muu kohta että haluaa tappaa itsensä.

En muista paljoa loppusyksyn tapahtumista, nämä on ne jotka hallitsi, muuten en muista miten pärjäsin koulussa tai mitä kursseja meillä oli. Muistaisin varmasti jos kävisin läpi jotain kalentereita ja todistuksessa lukeneita kursseja...

Mutta jotenkin on iha sumussa ne ajat. vaikka siitä on hädintuskin puol vuotta mennyt.

Iskän leikkaus lähestyi.

Oli uusi vuosi.

Joululomalla ajattelin että saisin levättyä, mutta se olikin pahempaa kuin olla koulussa.

Koulussa sentään pysytin miettimään välillä jotain iha muuta ja hukuttaa asiat opintoihin.

Lomalla olin yksin n. 2 viikkoa ja olin tulla hulluksi.

Olin juuri muuttanut Joulukuussa Kangasniemelle, josta en tuntenut KETÄÄN

Silloin mietin et teinpä järkevimmän päätöksen ikinä muuttaa sinne.

(Syy miksi sinne muutin oli koska en löytänyt Jyväskylästä asuntoja, enkä jaksanut kulkea Mikkelistä asti, ja kämppä jossa mikkelissä asuin, oli niin vanha että siellä jäätyy talvella, joten oli pakko muuttaa talveksi pois)

Tosin eipä olisi tarvinnut vielä joulukuussa muuttaa , kovin paljon tuota lunta ei sadellut silloin ;)

Anyway, pääsin joululoman yli ja takaisin kouluun.

Voimavarat oli yhä entisellään, eli jaksoin jos jaksoin. Koululla tiedettiin tilanteeni ja sain käydä siellä aina sen verran kun pystyin, ja oon tosi kiitollinen siitä ymmärryksestä mitä Kristillisellä opistolla oli mua kohtaan <3 br="">Missä tahansa muussa koulussa en olisi jaksanut. JKO:n yhteisöllisyys ja se että siellä pidetään huolta toisista autto mua iha älyttömästi. Sellasta sais olla kaikkialla.

En ees muista oikeestaan milloin iskän leikkaus oli, mutta joskus helmi-maaliskuussa vissiin...

Se oli Jyväskylän keskussairaalassa. Eli aika lähellä mua. Mä olin siis lähin lähiomainen maantieteellisesti.

Leikkausviikon aikana mä olin melkein jokapäivä iskän luona käymässä sairaalalla. Ja olin iha palasina aina ku lähdin sieltä tai menin sinne.

Sinä päivänä kun leikkaus oli, mulla oli samaanaikaan hammaslääkäri.

Mun oli tarkoitus oman hammaslääkärikäynnin (joka piti olla rutiinitarkastus, ei mitään porauksia tmv.)

Soittaa iskälle et ollaanko siellä vielä hengissä, koska samoihin aikoihin olis loppunut iskän leikkaus.

Muistan sen että se oli torstai. en tosin muista mones päivä mitä kuuta. Muistan vaan että oli torstai.

Menin hammaslääkäriin koska oli jotain kipuja viisaudenhampaanpoiston jälkeen. Selvisikin että viisaudenhampaan poiston jälkeen viereinen juurihoidettu hammas (sitä oli juurihoidettu vissiin kaks vuotta..)

Oli tulehtunut ja eikä mitenkään vähän. Päätös oli että se piti poistaa... turhaanpa sitä sitten juurihoidettiin!

Olin et ok. sit mietin et no varmaan tässä varataan aikaa poistopäivään, kun sitten hammaslääkäri sanoi että poistetaan se samantien. Olin vaa mielessä että MITÄ ?? EI NYT !!

Tiesin että en pystyisi soittamaan iskälle sen jälkeen, ja voisi soittaa oikeen kenellekkään, ja mitä jos iskä ei selviäis? olin luvannut soittaa ja kaikki meni nyt ihan sekaisin.

Plus mä vielä pelkään hammaslääkäriä ja leikkauksia ja kaikkea.

Mulle annettiin puudutukset ja sitten alko heittää päästä.

Mä melkeen pyörryin siihen toimenpiteeseen, ennenku edes siis mitään tehtiin.

Hoitaja piteli mun jalkoja ylhäällä ja joku nosti käsiä ylöspäin, sitten alko vähän hellittää.

Hyvä puoli on se että en paljon ajatellut /tuntenut hampaanpoistoa, kun olin niin sekaisin.

Taksilla koulun kämpille koska olin niin sekaisin vielä... ihan kivasti tuli maksamaan 25 euroa se taksireissu.

Sain ilmotettua veljelleni että se vois soittaa iskälle koska mä en pysty...

Sitten kun iskä oli leikattu, iskä joutu teho-osastolle.

Sitten pääsi takaisin normiosastolle.

Sitten tuli seuraavana päivänä keuhkokuume ja joutui taas teho-osastolle.

Sitten se laski ja pääs takaisin.

Sitten nousi uudestaan, tulehdusarvot nous 500 asteeseen, kuume oli n 40 astetta,

Hengitys heikkoa ja iskä laitettiin hengityskoneeseen ,eikä tiedetty selviääkö.

Kaikki tämä tapahtui viikon sisällä leikkauksesta ja mä olin ihan sekasin.

Vierailin silloin neljänä päivänä viikosta iskän luona. Onneksi sain ystäviä mukaan, en olisi selvinnyt ilman niitä. Kiitos teille jotka olitte mukana <3 br="">

Aiemmin kun iskä oli ollut hereillä, en ollut itkenyt paikanpäällä, koska yritin olla iskän tukena.

Happimaskin kanssa iskä ei saanut juoda vettä, mutta sai imeä sellaisia ns. pieniä pesusienen näkösiä juttuja tikun päässä jotka on kastettu veteen. Joten annoin parin tunnin ajan iskälle semmoisia. Kastoin tikun veteen, nostin happimaskia, laitoin sen iskän suuhun, jotta se voi imeä sen kosteuden, otin ulos ja laitoin happimaskin, ja sitten taas kastoin tikun  veteen... tätä jatkui sitten kokoajan. Iskällä oli kokoajan jano.

Oltiin silloin teho-osastolla ja mukana oli kaksi ystävääni.

Pidin itseni kasassa ja olin iskää varten.

Kun viimein oltiin lähdössä pois, noin kahden tunnin vierailun päätteeksi,

Iskä sanoi mulle että etkai sä lähde?

Avuttoman näköisenä kattoi silmiin ja sanoi "Kuka mulle sitten antaa vettä jos sä lähdet pois?"

Se oli sydäntäraastavaa, jotain sellaista, missä tunnet itsesi niin...toivottomaksi... tiedät että et pysty auttamaan enemmän, mutta tuntuu kun pitäisi tehdä enemmän, olla enemmän läsnä... mutta ei pysty.

Sen jälkeen purskahdin itkuun kun olin poissa iskän luota. olin ihan rikki.

Seuraavan kerran sitten iskä olikin hengityskoneessa ja nukutettuna.

Itkin vaan kun olin iskän luona. ja rukoilin. itkin ja rukoilin.

Iskä näytti ... siltä kun olisi jo kuolemaisillaan. Lähellä se kävikin.

Mutta sitten tapahtui jotain. ei sinä päivänä, mutta parin päivän päästä. Tulehdusarvot laski ennätysnopeesti. Rukouksiin oli vastattu. pari päivää aiemmin ne oli ollu 500 hujakoilla ja nyt ne oli alle 100.

siinä missä kuume oli ollut 40 oli laskenut 37,5 asteeseen.

Iskä oli pystynyt jopa nousemaan ylös.

Parantuminen siitä oli takkuista. välillä päästiin kotipaikkakunnan TK:lle , välillä takaisin sitten Jyväskylään.

Sitten oli jo tovi oltu kotipaikkakunnan TK:lla ku ajattelin et nyt vihdoin tilanne on rauhoittunut.

Sitten se iski. Suunnaton väsymys.

Mä olin ollut selviytymisvaiheella kokoajan ,samalla tavalla kun silloin loppuvuodesta 2013 kaverin tukena puhelimessa. Piti pärjätä ja pystyä ja pitää ittensä kasassa iskän takia.

Sitten mä en enää pystynyt.

Mä olin jotekin iha ... sumussa.

Huomasin etten ollut käynyt missään terapia/Mielenterveysjutuissa pitkään aikaan kun en ollut ehtinyt. Asuin kahdella paikkakunnalla ja Iskän tilanteen huonontuessa en käynyt Kangasniemellä enää ollenkaan. olin viikonloputkin jonkun nurkissa Jyväskylässä.

Huomasin että tarvitsen keskusteluapua, mutta en saanut kehenkään yhteyttä. Kangasniemelle en silloin päässyt ja aikojen varauskin menisi seuraavalle viikolle.

Siitä oli ehkä viikko kun Iskän tilanne oli tasaantunut, ja olin päästänyt stressin laukeamaan, ja itseni tuntemaan asioita ja käsittelemään.

Tuli soitto iskältä "Syöpä on ehkä uusiutunut, joudun tulemaan hetipaikalla Jyväskylään"

Mitä? Mitä juuri kuulin?

Ei mä en pysty tähän... Olin shokin ja lamaannuksen ja järkytyksen ja epäuskon välimailla.

Sitten samana päivänä Läheinen ystäväni kertoo että yritti eilen itsemurhaa.

En reagoinut kovin voimakkaasti. Minusta oli imetty kaikki jo pitkän aikaa pois, joten en pystynyt

tunnetasolla ottamaan tuohon mitenkään kantaa. (Jos luet tätä, niin en todellakaan tarkoita ettenkö olisi välittänyt, mutta en vain pystynyt enää tuntemaan mitään, olisin muuten hajonnut)

Olin vaan et oho.

Oikeastaan se herätti mut vaan tajuamaan että... Mä en halua et mä ajaudun samaan tilanteeseen.

Että mä oon niin umpikujassa ja tarviin apua, että en osaa pyytää apua vaan teen jotain itselleni.

Samana päivänä menin nuorteniltaan

Siellä kerroin rukouspalvelijalle tilanteen. ja en että oon oikeestaan nyt viikon jo halunnu tappaa itteni, en oo vaan sanonut sitä kenellekkään, koska en oo halunnu sanoo sitä ääneen ettei se tuntuis sillon todelliselta.

Tän rukouspalvelijan kanssa sitten samana iltana istuttiin päivystyksessä, jotta saisin apua.

Jäinkin sitten yöksi sinne. ihana et ne otti tosissaan, ne ei päästäny mua kotiin tuossa mielentilassa.

Viereisellä pedillä siellä oli joku humalainen öykkäri (tai no ei iha viereisellä mut samassa huoneessa)

Laitoin kuulokkeet korville ja nukuin autuaasti. Olin turvassa.

Anto ne vissiin jotain nukahtamislääkettäkin.

Mut siitä hetkestä lähtien mä aloin hakee apua itselleni.

Koska tiesin et mä todellakin tarviin tukea.

En muista taaskaan kaikkea, muistan vaan että menin eteenpäin.

Iskän syöpä ei ollut loppupeleissä sit uusiutunut, Kiitos Jumalalle.

Iskä voi nyt paremmin ja pystyy jopa kävelemään ja hengittämään ja elämään suht normaalisti.

Tietenkin on ne kivut ja sairaudet mitä ennenkin, mutta syöpä on poissa.

Syöpä ei oo uusiutunut, silti syksyllä alkaa solumyrkkyhoidot, vissiin ennaltaehkäsemää sen uusiutumista tmv.

Ne tulee olee rankat hoidot ja en tiedä pysytnkö olee tukena...

Mutta ainakin tiedän et mä en voi olla kenenkään tukena ellen hae itselleni apua.

Ja tärkeintä on pitää itsestä huolta. Ensimmäisenä minä, sitten muut. se on pakko mennä niin jos haluaa olla avuksi muille.

Pääsin koulunkin loppuun asti ja sain yllätyksekseni stipendin , vielä suuremmaksi yllätyksekseni sain toisenkin stipendin :D ! Wow... iha ihme meininkiä.

Kesällä alko sairasloma koska... no koska olin niin väsynyt. Oon saanu vaa levätä.

Tämä kirjoitus on ensimmäinen kerta kun käsittelen koko vuoden tapahtumat ja jotenkin saan levon sen kanssa miten asiat on mennyt.

Oon myös äärettömän kiitollinen Jumalalle siitä et oon just tässä.

Se miten oon pystynyt selviytymään tähän hetkeen ,vaikka välillä tuntu ihan toivottomalta.

Ilman Jumalaa, ilman ystäviä... ilman perhettä.... ilman tukiverkostoa en olis tässä :)

Kirjoittaessani kirjettä sinne Vladivostokkiin aloitin sen niin että "en oo kirjottanu teille, koska en tiedä olisko mulla mitään rohkaisun sanoja, tai mitään ylipäätään sanottavaa, kun oon ollu niin väsyny, et tuntuis turhalta kirjottaa"

Kun olin kirjoittanut niille mitä mulle oli tapahtunut vuoden aikana tajusin että tää jos mikä rohkaisee.

Se että mä oon käynyt läpi näitä asioita ja SELVINNYT on varmaan rohkaisevinta ikinä.

Mahdollista on selvitä, iha mistä tahansa.

Varmasti on niitä jotka käy vielä rankempia asioita läpi,

Mutta mä uskon et mistä tahansa voi selvitä, ainakin mä oon selvinny nii monesta,

Että voin oikeutetusti sanoa niin. :)

Älkää koskaan luovuttako!

Siunausta loppukesään!

Viinirypäleet maistuu hyvältä hellepäivänä. On niitä vielä muutama kulhossa jäljellä 

Ne virkistää kivasti, ku muuten on niin kuuma.

 Hiki valuu pohkeita pitkin ku aurinko lämmittää jalkoja.Uimaan tekis mieli, ehkä meenkin myöhemmällä.   

 Nyt aion vaan olla tässä hetkessä, nauttia ja kiittää Jumalaa tästä levollisuudesta!